Kirjoittanut Timo Riuttamäki. Krjoitus perustuu Prosessioikeusyhdistyksen palkitsemaan maisteritutkielmaan.
Tutkin pro gradu -tutkielmassani todistustaakan jakautumista asuinkiinteistön laatuvirhettä koskevista propositioista, eli sitä, mitkä tekijät vaikuttavat todistustaakan jakoon asianosaisten välillä väitteistä, jotka koskevat asuinkiinteistön laatuvirhettä, virheeseen vetoamisen edellytysten täyttymistä ja virheen seuraamuksia. Täydensin tutkielmani lainopillista metodia keräämällä empiiriseksi aineistoksi hovioikeuksista kymmenen vuoden ajalta kaikki sellaiset kiinteistökauppariitoja koskeneet tuomiot, joissa esiintyi hakusana todistustaakka tai näyttötaakka.
Yllättäen melko yleinen, lakoninenkin, toteamus tutkimuskysymykseeni on ollut, että ”väittäjähän näyttää”. Pääsääntöisesti todistustaakka toki onkin sillä asianosaisella, jolla on myös propositiota koskeva väittämistaakka. Todistustaakkaa ja sen jakautumista (tai jakamista) koskevat ongelmat ovat kuitenkin oikeustieteen ikuisuuskysymyksiä, joita ei voi tyhjentää yhteen peukalosääntöön.
Oikeudenkäymiskaaren 17:2.1:n mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu. Kyseinen säännös on kuitenkin vain todistustaakan lähtökohdan ilmaiseva normi. Jo saman pykälän 4 momentissa lähtökohtaa seuraa poikkeus: sitä noudatetaan vain, jollei todistustaakasta tai näytöltä vaadittavasta vahvuudesta laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu. Asian laatu on erinoimaisen avoin normi. Kysymys siitä, milloin asian laadusta johtuu, että todistustaakan tulee jakautua pääsäännöstä poikkeavasti, on niin laaja, että käsittelen tässä blogikirjoituksessa vain yhtä erityistä tilannetta.
Oikeudenkäyntiavustajana olen useamman kerran kuullut päämieheni sanovan, että eihän hänellä voi olla todistustaakkaa siitä, että hän ei ole tehnyt jotakin, tai että jokin asiaintila tai olosuhde ei päde (ei aivan näillä sanoilla). Voiko väitteen laatu negatiivisena seikkana olla sellainen tekijä, jonka johdosta todistustaakan tulisi jakautua pääsäännöstä poikkeavasti?
Kysymys on yhdestä roomalaisessa oikeudessa kehitetyistä kolmesta kiinteästä todistaakkaa koskevasta normista: ”ei incumbit probatio qui dicit non qui negat”, eli todistustaakka on positiivisen väitteen tekijällä, eikä sen kiistäneellä asianosaisella. Oikeastaan normi sisältää kaksi sääntöä: 1) todistustaakka on väitteen esittäjällä ja 2) negatiiviseen seikkaan vetoaminen ei synnytä todistustaakkaa. Normi oli voimassa vielä keskiajallakin, sillä keskiajan filosofiassa katsottiin, ettei negatiivista asiaintilaa voida todistaa. Normia, jonka mukaan negatiiviseen seikkaan vedonneella asianosaisella ei ole todistustaakkaa, on kutsuttu negatiiviteoriaksi.
Keskiajan filosofit olivat tältä osin erehtyneet. Negatiivinen propositio on todistettavissa. Itse asiassa tämän osoitti jo Aristoteles aksioomissaan, Metafysiikan neljännessä kirjassa, jossa Aristoteles muotoili kolmannen poissuljetun lain. Sen mukaan ”on mahdotonta, että jokin kuuluu ja ei kuulu jollekin samalle samassa suhteessa”, eli yksinkertaisemmin jokaiseen propositioon pätee P ∨ ¬P (P tai ei-P). Jokainen propositio on joko totta tai epätotta, eikä kolmatta vaihtoehtoa ole. Aristoteleelle aksiooma oli varmin ja perimmäisin prinsiippi, joka todellisuudesta oli saatavissa. Mutta miten kolmannen poissuljetun laki osoittaa, että negatiivinen propositio on todistettavissa?
Ensinnäkin jokainen kuviteltavissa oleva propositio voidaan esittää joko negatiivisesti tai positiivisesti. Esimerkiksi kolmannen poissuljetun laki voidaan esittää negatiivisesti muodossa ¬ (P ∧ ¬P) (ei ole niin, että P ja ei-P). Jos positiivinen propositio voidaan osoittaa todeksi, voidaan myös osoittaa, että se ei ole epätotta. Toiseksi negatiivinen propositio voidaan osoittaa todeksi sellaisella positiivisella seikalla, joka tekee tuon proposition mahdottomaksi, sillä edelleen – kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Tällaisen seikan löytäminen vain olla hyvin hankalaa, joskus reaalimaailmassa jopa mahdotonta – sanoi propositiologiikka asiasta mitä tahansa.
Oikeuskirjallisuudessa on toisinaan katsottu, ettei negatiiviteorialla ole enää merkitystä, sillä negatiivisetkin propositiot voidaan todistaa. Negatiiviteorialla ei lienekään sellaista merkitystä, että todistustaakka ei voisi kohdistua negatiiviseen propositioon siksi, että tällaisen proposition todistaminen olisi teoriassa mahdotonta, mutta sen merkitys näkyy siinä, että tällaisen seikan osoittaminen voi olla ratkaisevasti vaikeampaa. Kyse on siis tältä osin asianosaisen näyttömahdollisuuksista, jota on syystäkin pidetty sellaisena asian laatuun vaikuttavana seikkana, jonka johdosta todistustaakan pääsääntöä ei välttämättä tule soveltaa sellaisenaan.
Korkein oikeus on viitannut negatiiviteoriaan aiemmin kuluvana vuonna antamassaan prejudikaatissa KKO 2025:30. Asiassa suomalainen osakeyhtiö oli tehnyt maksusuorituksen Dubaihin rekisteröidylle yhtiölle X, mutta pankki oli pysäyttänyt maksun 6.10.2021. Ulosottolaitos oli pannut ulkoministeriön hakemuksen täytäntöön asettamalla 5.11.2021 takavarikkoon maksusuorituksen kohteena olevat varat katsoen, että saadun selvityksen mukaan pakotelistatulla A:lla oli suoraan tai välillisesti mahdollisuus saada varat käyttöönsä yhtiö X:n tai yhtiö Y:n kautta. Korkein oikeus katsoi, ettei varojen omistajalle voida asettaa velvollisuutta näyttää toteen sitä, että jäädytettyjen varojen ja pakotelistatun henkilön välillä ei ole olemassa yhteyttä, koska tällaisen negatiivisen seikan osoittaminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Näyttötaakka oli kuitenkin siirtynyt. Korkein oikeus arvioi, että vaikka yhtiö X:n ei lähtökohtaisesti voitu edellyttää esittävän näyttöä siitä, että yhtiöiden välillä ei ollut olemassa yhteyttä, sillä oli kuitenkin ollut mahdollisuudet esittää vastatodistelua esimerkiksi laskuttamiensa lannoitteiden alkuperästä osoittaakseen, etteivät lannoitteet olleet tässä tapauksessa olleet peräisin Y:ltä. Tällaista selvitystä yhtiö ei ollut esittänyt, vaikka sitä oli voitu siltä perustellusti edellyttää.
Ratkaisusta on pääteltävissä, ettei negatiiviteoria ole aivan merkityksetön sellaisenaankaan: lähtökohtaisesti todistustaakan ei tullut jakautua negatiivisen väitteen esittäneelle asianosaiselle. Näyttötaakka oli kuitenkin siirtynyt yhtiölle. Tuossa tilanteessa siltä voitiin edellyttää sellaisen välillisen todistelun esittämistä, joka olisi tehnyt alkuperäisen positiivisen väitteen epätodennäköisemmäksi (ei mahdottomaksi). Tällaisen vastatodistelun esittäminen ei olisi ollut kohtuuttoman hankalaa. Koska negatiivisesta propositiosta on reaalimaailmassa vaikea esittää suoraa ja tyhjentävää näyttöä, voinee näyttökynnys olla tällaisen seikan kohdalla matalampi.
Tutkielmani empiirisessä aineistossa oli yksi hovioikeuden ratkaisu, jossa todistustaakka jäi negatiivisen väitteen esittäjälle. Tuossa tuomiossa todistustaakkaa oli käsitelty huomattavasti laajemmin ja seikkaperäisemmin, kuin muissa aineistoni tuomioissa.
- VHO 24.6.2021, nro 272, dnro S 19/910: Ostajat vaativat kanteessaan ensisijaisesti kiinteistökaupan purkamista ja toissijaisesti hinnanalennusta. Myyjät olivat itse rakentaneet / rakennuttaneet kiinteistöllä sijaitsevan asuinrakennuksen ns. pitkästä tavarasta. Ostajat vetosivat kanneperusteinaan muun muassa pohja- ja vierustäytön, sekä salaojien virheellisyyksiin. Kanteen mukaan pohja- ja vierustäyttö eivät vastanneet suunnitelmia, ja ne oli toteutettu virheellistä, kapillaarista maa-ainesta käyttäen. Lattiarakenteen alle olisi tullut levittää vähintään 20 cm paksu kosteuden kapillaarisen nousun katkaiseva kerros, kuten sepeli- tai pesty singelikerrros. Maa-aines oli kuitenkin ollut hienojakoista hiekkaa, jonka kapillaarinen vedennousukorkeus oli 31 cm. Toteutus ei vastannut kanteen mukaan hyvää rakennustapaa. Salaojat puolestaan oli kanteen mukaan virheellisesti kääritty suodatinkankaaseen. Ostajien väitteen mukaan salaojaputkien ympärillä oleva kangas tulisi liettymään tiiviiksi, jolloin salaojat eivät enää toimisi suunnitellusti. Kantajille ei ollut kerrottu siitä, että rakennusluvasta ja sen mukaisista suunnitelmista olisi poikettu, eikä siitä, että poikkeaminen olisi edellyttänyt muutossuunnitelman hyväksymistä rakennusvalvonnassa.
Myyjät kiistivät väitteet katsoen, että käytetty maa-aines oli täyttömateriaaliksi sopivaa, eikä kohteessa ollut havaittu kohonnutta kosteutta. Täyttömateriaalit olivat 0–33 mm mursketta ja maa-aines läpäisi vettä hyvin. Kapillaarinen vedennousu materiaalissa oli 31 cm, mutta täytön paksuus oli 1,8 metriä. Täten oli mahdotonta, että vesi nousisi perustuksiin. Myös salaojat olivat toimineet moitteettomasti ja kankaan käyttö oli hyvän rakennustavan mukainen ratkaisu.
Hovioikeus katsoi, että rakennusluvasta poikkeaminen rakennuksen pohjatäytön osalta olisi rakentamisaikaan edellyttänyt vähintään rakennusvalvonnan suostumuksen, mikäli rakennusvalvonta ei olisi edellyttänyt asiassa muita toimenpiteitä. Myyjät eivät olleet ilmoittaneet muutoksista rakennusvalvontaan.
Näyttötaakka ilman rakennusvalvonnan suostumusta lupapäätöksessä hyväksytystä rakennussuunnitelmasta poiketen toteutetun rakenteen rakennusmääräysten mukaisuudesta ja rakennusteknisestä riskittömyydestä oli myyjillä. Todistelu siitä, voitiinko käytetyn maa-aineksen käyttämistä pohja- ja vierustäytöissä pitää rakennusvirheenä, oli ristiriitaista. Kun otettiin huomioon pohjatäytön toteuttaminen RakMK:n vastaisesti ja rakennuslupasuunnitelmasta poikkeamiseen liittyvä laiminlyönti, sekä hovioikeuden luotettavana pitämän asiantuntojalausunnon johtopäätökset pohjatäytön vaikeasti korjattavasta riskirakenteesta, hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut luotettavasti selvitetty sitä, että pohja- ja vierustäyttö vastaisivat toiminnallisilta ominaisuuksiltaan alkuperäisten rakennuslupapiirustusten mukaista rakennetta. Pohja- ja vierustäytön toimivuutta ei voitu todistajana kuullun rakennusmestarin mukaan arvioida vain käytetyn materiaalin kapillaarisuuden ja täyttömäärän perusteella, vaan merkitystä oli myös sillä, että maa-aineksen alla on asianmukainen vedenpoisto.
Myös salaojien riskittömyydestä näyttötaakka oli myyjillä. Vaikka salaojaputket olivat vielä toimineet, ei asiassa esitetyn näytön perusteella voitu järkevällä tavalla sulkea pois sitä, että suunnitelmien vastainen toteutustapa lyhentäisi salaojajärjestelmän teknistä käyttöikää kenties merkittävästikin.
Hovioikeus purki kaupan katsoen, että riski rakenteiden toimivuudesta ja korjausten onnistumisesta ei virheiden olennaisuutta arvioitaessa langennut yksin ostajille, koska epäselvyys oli seurausta siitä, että myyjät olivat rakennustyön kestäessä päättäneet poiketa rakennuslupapiirustuksista ja rakentamismääräyskokoelman ohjeesta.
Hovioikeus siis – nähdäkseni hyvinkin perustellusti – käänsi todistustaakan rakenteiden rakennusteknisestä toimivuudesta (riskittömyydestä) myyjille, jotka olivat asiasta ilmoitukset tekemättä poikenneet hyväksytyistä suunnitelmista. Todistusteemana negatiivinen propositio riskittömyydestä on toki yleensä vaikeasti toteen näytettävissä, mutta koska rakentajana toiminut myyjä oli itse valinnut suunnitelmista poikkeavan toteutustavan, voitaneen olettaa, että tällöin myyjä ”tietää mitä tekee”, eli kykenee valitsemansa ratkaisun perusteltavuuden osoittamaan.
Mitä sitten todistustaakkaa negatiivisesta väitteestään pohtivalle päämiehelle tulisi kertoa? Yllä oleva vastaus lienee liian pitkä ja monimutkainen. Vastaukseksi riittänee, että se nyt riippuu hieman asian laadusta.