Kirjoittanut Annina Kormu. Kirjoitus perustuu kirjoittajan vuonna 2020 Helsingin yliopistossa valmistuneeseen Prosessioikeusyhdistyksen palkitsemaan oikeustieteen maisteritutkielmaan ”Lapsen tiedonsaantioikeus ja henkilökohtaisen kuulemisen toteuttaminen hallinto-oikeudessa lastensuojelulain 86 §:n nojalla.” Kirjoitus referoi tutkielmassa esitettyjä tutkimuskysymyksiä ja –tuloksia. Tutkielma luettavissa kokonaisuudessaan Helsingin yliopiston digitaalisessa tutkimusjulkaisujen arkistossa HELDASSA.
Toukokuussa 2020 valmistunut maisteritutkielmani käsittelee lapsen kuulemista ja tiedonsaantioikeutta hallinto-oikeudessa. Tässä kirjoituksessa esittelen tiettyjä pääkohtia tutkielmani tutkimustehtävistä ja – tuloksista erityisesti lapsen tiedonsaantioikeutta koskien. Tutkielmani lähtökohtana ja perustavana tarkoituksena on ollut sen selvittäminen, kuinka tiedonsaantioikeutta lapsen prosessuaalisena oikeutena tulisi arvioida ja toteuttaa hallintotuomioistuimessa lastensuojelulain (417/2007, LSL) 86 §:ää sovellettaessa.
Hyvin tarkkarajaisesta asetelmasta huolimatta tutkielman tarkoituksena ei ole ollut pelkästään yksittäisen kansalliseen lainsäädäntöömme sisältyvän pykälän seikkaperäinen avaaminen, mikä tuskin olisi ollut mielekästäkään. Tutkimuksessa on pyritty laaja-alaisemmin myös avaamaan näkymää nykypäivänä vallitsevaan tapaan hahmottaa lapsen perusoikeuksia.
Lastensuojelulain 86 §:n mukaan
Lasta voidaan kuulla henkilökohtaisesti hallinto-oikeudessa tai korkeimmassa hallinto-oikeudessa, jos lapsi sitä pyytää tai siihen suostuu. Kuulemisen yhteydessä lapselle ei saa antaa sellaisia tietoja, jotka voisivat vakavasti vaarantaa hänen terveyttään tai kehitystään. Alle 12-vuotiasta lasta voidaan kuulla henkilökohtaisesti vain, jos kuuleminen on välttämätöntä asian ratkaisemiseksi ja siitä ei arvioida aiheutuvan lapselle merkittävää haittaa.
Jos menettely on tarpeen lapsen suojaamiseksi tai hänen itsenäisen mielipiteensä varmistamiseksi, tuomioistuimen tulee ensisijaisesti toteuttaa lapsen henkilökohtainen kuuleminen siten, että ainoastaan yksi tai useampi tuomioistuimen jäsen ja lapsi ovat läsnä. Asianosaisille ja hakemuksen tai päätöksen tehneelle viranomaiselle on varattava tilaisuus tutustua kuulemisen sisällöstä laadittuun tai tallennettuun oikeudenkäyntiaineistoon ja lausua mielipiteensä sen sisällöstä. Asianosaisten oikeutta tietojen saamiseen voidaan rajoittaa, jos tiedon antamatta jättäminen on tarpeen lapsen suojaamiseksi tai hänen muun erittäin tärkeän etunsa turvaamiseksi.
Lapsen henkilökohtainen kuuleminen voi tapahtua suullisessa käsittelyssä tai muulla tuomioistuimen harkitsemalla tavalla.
LSL 86 §:ssä ja lastensuojelulaissa lapsen tuomioistuinosallisuus on järjestetty muusta lapsilainsäädännöstä poikkeavalla tavalla. Lapsi on lähtökohtaisesti aina asianosainen häntä koskevassa lastensuojeluasiassa, toisin kuin esimerkiksi yleisten tuomioistuinten puolella lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevissa asioissa. Lapsen mahdollisuuksia omaan prosessitoimintaan on lastensuojelussa myös laajennettu sitä kautta, että 12 vuotta täyttäneellä lapsella on oikeus käyttää huoltajan tai muun laillisen edustajan ohella itse puhevaltaa itseään koskevassa lastensuojeluasiassa (LSL 21 §).
Lapsen oikeuksia koskevassa tutkimuksessa ensisijainen kiintopiste on vuonna 1989 voimaan tullut YK:n lapsen oikeuksien sopimus (SopS 59-60/1991, LOS). Vakiintuneesti lapsioikeudellisessa tutkimuksessa lapsen oikeuksia, kuten tässä tapauksessa tiedonsaantioikeutta sekä oikeutta tulla kuulluksi, lähdetään tarkastelemaan sitä kautta, miten lapsen oikeuksien sopimus näitä oikeuksia sääntelee.
Lapsen oikeuksien sopimus asettaa lapsen edun (the best interests of the child) ensisijaisesti huomioon otettavaksi mm. kaikissa tuomioistuinten toimissa, jotka koskevat lapsia (LOS 3 artikla 1-kohta). Lapsen edun huomioon ottamisessa on kyse kussakin tapauksessa kaikkien relevanttien lapsen oikeuksien tunnistamisesta ja niiden yhteensovittamisesta. Siten lapsen edun käsitteen sisältö hallintotuomioistuimen menettelyissä riippuu lähtökohtaisesti siitä, millaisia oikeuksia ja intressejä lapselle prosessissa katsotaan kuuluvan, millaisia suojan tarpeita näihin liittyy ja miten näiden yhteensovittamisella taataan lapsen hyvinvoinnille paras mahdollinen lopputulos.
Lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artikla velvoittaa sopimusvaltiot takaamaan lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on huomioitava hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti. Lapsen oikeuksien komitean mukaan lapsen etua ja osallisuutta koskevat sopimusartiklat täydentävät toisiaan siten, ettei lapsen etua määrittävää 3 artiklaa voida soveltaa oikein, elleivät lapsen kuulemista koskevat 12 artiklan vaatimukset täyty.[1] Tämä ilmenee myös kansallisen lastensuojelulain sääntelystä, jonka mukaan lapsen etua arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota siihen, miten eri toimenpidevaihtoehdot ja ratkaisut turvaavat lapselle mahdollisuuden osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan (LSL 4.2 § 6-kohta).
Lapsen oikeuksien komitean mukaan tiedonsaantioikeutta voidaan pitää tietynlaisena lapsen kuulemisen ja osallisuuden perusedellytyksenä.[2] Tiedonsaantioikeus määrittää olennaisesti lapsen osallisuuden ja häntä koskevan päätöksenteon toteutumista lapsen edun mukaisella tavalla. LSL 86 §:ää sovellettaessa on huolehdittava siitä, että lapsi saa riittävästi tietoa päätöksenteon perusteena olevista asioista sekä kuulemisen ja tuomioistuinmenettelyn kulusta. Lapsen tulee saada riittävästi tietoa, jotta hän kykenee muodostamaan asiassa aidon oman näkemyksensä. Tällöin lapsen näkemyksille on myös mahdollista antaa riittävästi painoarvoa, ja ne voidaan ottaa tosiasiallisesti huomioon päätöksenteossa lapsen oikeuksien sopimuksen edellyttämällä tavalla.[3]
Tiedonsaanti- ja osallisuusoikeus eivät kuitenkaan linkity pelkästään lapsen oikeuksien sopimuksessa erityisesti turvattuihin oikeuksiin. Perustuslain (731/1999, PL) 6.3 §:n mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Tämä ei ole ainoa lapsen vaikutusmahdollisuuksien kannalta merkityksellinen perusoikeussäännös. Jo nykyisen perustuslain valmisteluaineistossa on nimenomaisesti todettu, että perusoikeussäännökset on lähtökohtaisesti kirjoitettu kaikille Suomen oikeudenkäyttöpiirissä oleville ihmisille kuuluviksi ikään katsomatta. Yhtäältä siis PL 21 §:n mukaiset oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja oikeusturvan takeet koskevat lähtökohtaisesti myös lapsia. Kuten Liisa Nieminen on lasten perusoikeuksia koskevassa tutkimuksessaan vuonna 1990 tuonut esille, ei ole riittävää, että todetaan perusoikeussuojan kuuluvan lapsille yhtä lailla kuin aikuisille, vaan tutkimuksessa on yhtäältä keskityttävä niihin perusteisiin, joilla lapsen oikeuksia voidaan rajoittaa: ovatko rajoitusperusteet lasten kohdalla samanlaisia kuin aikuisten kohdalla, ja millainen juridinen justifikaatio niille pystytään esittämään?[4]
Millaiset perusteet siis rajaavat lapsen oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin?
Kontradiktorinen periaate on olennainen osa oikeudenmukaista hallintoprosessissa. Oikeudenkäynnin osapuolille on turvattava tasa-arvoiset sekä riittävät mahdollisuudet osallistua oikeudenkäyntiin: tämä edellyttää muun muassa mahdollisuutta tutustua tuomioistuimelle asian ratkaisemiseksi toimitettuun aineistoon sekä lausua tuomioistuimelle toimitetusta selvityksestä. On selvää, ettei kontradiktorinen periaate saa samanlaista sisältöä lapsen ja aikuisen asianosaisen kohdalla. Lapsen erityiset perus- ja ihmisoikeudet määrittävät (ja rajoittavat) olennaisesti sitä, kuinka lapsen oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteutetaan. PL 21 §:n mukaiset oikeusturvan takeet on kuitenkin lähtökohtaisesti turvattava myös asianosaisena olevalle lapselle, ja kuten korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa on todettu, näiden oikeusturvatakeiden toteutumiseen olisi itse asiassa kiinnitettävä (huostaanotetun ja sijaishuoltoon sijoitetun lapsen kohdalla) erityistä huomiota (ks. KHO 2019:127).
Lapsen oikeutta kontradiktoriseen prosessiin on toteuttava lapsen erityisten oikeuksien mukaisesti ja niiden asettamista lähtökohdista. On muistettava, että kuuleminen on lapsen oikeus, ei velvollisuus. Tuomioistuimessa käsiteltävät asiat voivat kuormittaa ja pelottaa lasta, eikä kuuleminen välttämättä näyttäydy lapsen näkökulmasta myönteisenä kokemuksena. Lastensuojelulain 86 § kieltää sellaisten tietojen antamisen lapselle kuulemisen yhteydessä, jotka voisivat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä. Lastensuojelulain esitöiden mukaan terveyttä tai kehitystä vakavasti vaarantavia tietoja ovat ensinnäkin lapsen vanhempia koskevat tiedot, jotka koskevat esimerkiksi vanhempien tekemiä tai perheenjäseniin kohdistuneita väkivaltarikoksia, jotka saattaisivat järkyttää lasta. Esityöt eivät kuitenkaan sisällä tyhjentävää luetteloa siitä, millaisia tietoja ei missään tilanteessa saa antaa. Arviointi siitä, voiko tieto vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä, on olennaisilta osin riippuvainen subjektiivistakin tekijöistä. Lapselle asiassa annettavia tietoja on arvioitava aina lapsen iän ja yksilöllisen kehitystason näkökulmasta.
Lapsen tiedonsaantioikeudesta hallintoprosessin asianosaisena säädetään myös lastensuojelulain ulkopuolella. Yksi asianosaisjulkisuuden rajoitusperusteista oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa annetussa laissa (381/2007) on lapsen etu. Asianosaisjulkisuuden rajoittamisen ko. perusteella tulee lain mukaan olla välttämätöntä eikä se saa vaarantaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista. Tuomioistuimen on siten harkinnassaan arvioitava, millaista haittaa tiedon ilmaiseminen lapselle voi aiheuttaa tämän edun kannalta. Arvioinnissa tulee kiinnittää huomiota haitan vakavuuteen sekä vahingon olennaisuuteen. Esitöiden mukaan merkitystä on sillä, kuinka välittömästä vaarasta on kyse: tieto tulisi siten antaa esim. silloin, kun se ei ole laadultaan sellainen, että sen antaminen aiheuttaisi välitöntä vaaraa salassapidon perusteena olevalle edulle.
Viime kädessä tuomioistuin tekee ratkaisun tiedonsaannin rajoittamisesta. Arvioinnissaan tuomioistuimen tulisi ensin hahmottaa, mitä lapsen etu kyseisessä yksittäistapauksessa merkitsee. Sen jälkeen tulee punnittavaksi, kuinka suurta vahinkoa näille eduille tiedon ilmaiseminen voi aiheuttaa. Edelleen tuomioistuimen olisi huomioitava oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset: onko lapsen edulle mahdollisesti aiheutuva vahinko riittävän vakava rajoittamaan lapsen tiedonsaantioikeutta ja onko lapsen edun suojaamiseksi ehdottoman välttämätöntä rajoittaa tiedonsaantia ja siten oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista.
Lapsen edun perusteella voidaan rajoittaa myös muiden asianosaisten tiedonsaantioikeutta. LSL 86.2 § mukaan on mahdollista rajoittaa muiden asianosaisten oikeutta tutustua lapsen kuulemisesta laadittuun aineistoon, jos tiedon antamatta jättäminen on tarpeen lapsen suojaamiseksi tai hänen muun erittäin tärkeän etunsa turvaamiseksi. Olen tarkastellut tutkielmassani Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja, joissa on arvioitu mahdollisuuksia rajoittaa vanhempien oikeutta saada tietoa huostaanottoa koskevassa asiassa lapsen kuulemisen sisällöstä. Lastensuojeluasiassa asianosaisjulkisuuden rajoitukset ovat merkityksellisiä sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin että perhe-elämän suojan kannalta. En tässä kirjoituksessani tarkastele ratkaisuja tarkemmin, mutta yleisesti voi todeta, että vanhemman tiedonsaantioikeutta on katsottu voitavan rajoittaa, jos lapsen lausuntojen paljastaminen voisi asettaa lapsen vaaraan. Tiedonsaantioikeuden rajoittaminen edellyttää EIT:n mukaan kuitenkin huolellista harkintaa. Lapsen edun ensisijaisuus ei siten saa johtaa muiden asianosaisten oikeuksien perusteettomaan rajoittamiseen.
Olen tässä kirjoituksessani käynyt läpi tutkielmani pääkohtia liittyen lapsen tiedonsaantioikeuden sisältöön ja merkitykseen lapsen prosessuaalisena oikeutena LSL 86 §:n kontekstissa. Tutkielmassani tämän lisäksi käsitellyt kokonaisuudet, jotka liittyvät kuulemisen toteuttamisen tapaan sekä muiden asianosaisten tiedonsaantioikeuden rajoittamiseen, on enemmälti jätetty tämän tekstin ulkopuolelle, kuten myös mm. Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä lasten oikeuksien käyttöä koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen tarkastelu. Tekstini tarkoituksena on ollut herättää ajatuksia lapsen oikeuksien kokonaisvaltaisesta ymmärryksestä ja siitä, että lapsen oikeuksien kannalta relevanttia sääntelyä löytyy laajemmaltikin kuin pelkästään nimenomaisesti lapsille nimettyjen pykälien alta. Lapsen oikeuksien kokonaisvaltaisella tunnistamisella sekä valmiuksilla näiden oikeuksien yhteensovittamiseen tuomioistuimen päätöksenteossa varmistetaan, että hallintoprosessi onnistuu toteuttamaan mahdollisimman täysimääräisesti lastensuojelun perimmäistä tarkoitusta lapsen suojelusta ja lapsen edun toteutumisesta – olipa asianosaisena sitten esimerkiksi 9-, 12- tai 17-vuotias lapsi.
[1] ks. lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti lapsen oikeudesta saada etunsa otetuksi ensisijaisesti huomioon otetuksi CRC/C/GC/14, s. 11, kohta 41.
[2] ks. lapsen oikeuksien komitean lapsen osallisuutta koskeva yleiskommentti CRC/C/GC/12, s. 8, kohta 25.
[3] Ks. tältä osin Räty, Tapio: Lastensuojelulaki – käytäntö ja soveltaminen. Edita 2015 sekä Toivonen, Virve: Lapsen oikeudet ja oikeusturva: lastensuojeluasiat hallintotuomioistuimissa. Alma Talent 2017.
[4] Nieminen, Liisa: Lapsen perusoikeudet. Lakimiesliiton kustannus 1990.