Kirjoittanut Anna Pekurinen. Kirjoitus perustuu kirjoittajan vuonna 2021 Turun yliopistossa valmistuneeseen, Prosessioikeusyhdistyksen palkitsemaan oikeustieteen maisterintutkielmaan ”Lähdesuojan turvaaminen kotietsinnässä sananvapausihmisoikeuden valossa”. Kirjoitus referoi tutkielmassa esitettyjä tutkimuskysymyksiä ja –tuloksia.
Joulukuussa 2017 Helsingin Sanomien toimittajan Laura Halmisen kotiin tehtiin kotietsintä. Helsingin Sanomissa oli julkaistu päivää aiemmin Puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta artikkeli, jonka otsikko oli ”Salaisuus kallion uumenissa – juuri kukaan ei tiedä, mitä tekee Puolustusvoimien Viestikoekeskus, mutta nyt HS:n saamat asiakirjat avaavat mysteerin”.[1] Helsingin Sanomat oli saanut haltuunsa salaiseksi merkittyjä asiakirjoja, joihin artikkeli osin perustui. Samana päivänä Keskusrikospoliisi kirjasi uutisointiin liittyvän rikosilmoituksen nimikkeellä turvallisuussalaisuuden paljastaminen ja aloitti uutisointia sekä siihen liittyvää tietovuotoa koskevan esitutkinnan. Halminen oli vedonnut kotietsinnässä lähdesuojaan joidenkin aineistojen osalta, ja poliisi oli laittanut tällaiset kohteet sinetöityihin pusseihin. Halmisen mukaan ”Poliisi käyttäytyi asiallisesti, joskin heillä ei tuntunut olevan kokemusta lähdesuojasta”.[2]
Helsingin Sanomien artikkeli, Keskusrikospoliisin rikostutkinta sekä näiden myöhempi arviointi tuomioistuimissa saivat minut kiinnostumaan lähdesuojasta ja erityisesti pohtimaan kysymystä siitä, ovatko voimassa olevan oikeuden tarjoamat keinot riittäviä turvaamaan lähdesuojan kotietsinnässä. Koska kotietsintäpakkokeinolla puututaan rikoksesta epäillyn perustuslaillisiin oikeuksiin, on kotietsinnän lainmukainen suorittaminen ja huolellinen menettely prosessissa ensiarvoisen tärkeää. Vaakakupissa toki painaa se, että kyseessä on epäily erittäin vakavasta rikoksesta. Maanpetosrikokset uhkaavat koko valtion turvallisuutta. Voisiko kyseessä oleva rikos olla sellainen, jossa perus- ja ihmisoikeutena turvatun sananvapauden rajoittaminen on oikeutettua? Aihe kiinnosti minua niin kovasti, että päädyin kirjoittamaan siitä oikeustieteen maisterintutkielmani.
Tutkielmani tarkoituksena on selvittää voimassa olevan oikeuden perusteella lähdesuojaoikeuden sisältöä ja sitä, kuinka lähdesuojaa tulee turvata kotietsinnässä sananvapausihmisoikeuden valossa. Tutkielmassa tarkastellaan kahta korkeimman oikeuden ratkaisua ja näiden myötä sitä, ovatko voimassa olevan oikeuden keinot riittävät turvaamaan lähdesuojan kotietsinnässä, erityisesti huomioiden rikoksesta epäillyn perus- ja ihmisoikeudet. Tutkielmassa pohditaan myös, milloin sananvapauden rajoittaminen on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan.
Tässä blogitekstissäni pohdin rikosprosessidogmatiikan, sananvapauden ja lähdesuojan muodostamaa yhteisproblematiikkaa tarkastelemalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannanottoja sekä perusteellisemmin korkeimman oikeuden ratkaisuja. Helsingin Sanomien julkaisema artikkeli sitä seuranneine esitutkintoineen, syyteharkintoineen ja oikeudenkäynteineen on toiminut pontimena analyysiin demokraattisen yhteiskunnan asettamista vaatimuksista sekä niiden ja kansallisen turvallisuuden väliseen punnintaan.
Kansankielellä lähdesuoja tarkoittaa toimittajan oikeutta olla paljastamatta käyttämänsä lähteen henkilöllisyyttä. Lähdesuoja on olennainen osa sananvapautta. Perustuslailla turvatun sananvapauden tarkempi sisältö sekä sen laajuus ja rajoitukset tarkentuvat perustuslakia alemman tasoisen lainsäädännön perusteella. Näin ollen esimerkiksi lähdesuojaa koskeva sääntely löytyy eduskuntalain tasoisista säädöksistä, kuten oikeudenkäymiskaaresta ja sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetusta laista. Suomessa lähdesuoja ei ole ehdoton oikeus, sillä se voidaan tietyin edellytyksin murtaa esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Sananvapauslain 4 luvun 16 §:n 3 momentti sisältää viittauksen, jonka mukaan velvollisuudesta ilmaista ensimmäisessä momentissa tarkoitettu tieto esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä on säädetty erikseen. Viittaussäännöksellä tarkoitetaan niitä oikeudenkäymiskaaressa ja esitutkintalaissa säädettyjä rajoituksia, joiden nojalla oikeusprosessin todistaja voidaan määrätä antamaan salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden estämättä vastaus hänelle esitettyihin kysymyksiin.
Nykypäivän moniarvoisessa, avoimessa tietoyhteiskunnassa sananvapaudella ja lähdesuojalla on huomattavan suuri merkitys. Vaikka lähdesuoja on kiinnostava oikeudellinen konstruktio, prosessioikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on sitä käsitelty vähän. Tämä johtunee siitä, ettei lähdesuojaa ole ilmeisesti vielä kertaakaan Suomessa murrettu. Helsingin Sanomien toimittajan kotietsintä –tapaus ja sen käsittely korkeimmassa oikeudessa kuitenkin osoittavat, että tutkimusta ja voimassa olevan oikeuden systematisointia tarvitaan oikeustilan ollessa tulkinnanvarainen erityisesti toimittajan lähdesuojaan liittyvien kysymysten osalta.
Vaikka sananvapausartikloja löytyy kaikista merkittävistä kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista, Euroopan ihmisoikeussopimus on käytännössä merkittävin kansainvälinen sopimusinstrumentti. Sen 10 artikla koskee sananvapausoikeutta. Vaikka EIS 10 artiklan sananvapaussäännös ei sisällä erillistä mainintaa lähdesuojasta, EIT on vakiintuneesti ratkaisuissaan suhtautunut hyvin kriittisesti lähdesuojan murtamiseen, ja ratkaisukäytännössä on painotettu sananvapausoikeuden huomattavaa merkitystä kansanvaltaiselle yhteiskunnalle. EIT on lukuisissa ratkaisuissaan käsitellyt lähdesuojaa ja sen turvaamista eri tilanteissa, mukaan lukien kotietsinnässä.
Ratkaisu Roemen ja Schmit v. Luxembourg (2003) koski tapausta, jossa sekä toimittajan että hänen asianajajansa kotona oli suoritettu kotietsintä toimittajan tietolähteen selvittämiseksi. Toimittaja oli kirjoittanut artikkelin luxemburgilaisen ministerin tekemästä veropetoksesta ja moittinut artikkelissaan poliitikkoa häpeälliseksi. Poliitikko suivaantui ja teki artikkelista rikosilmoituksen. Rikosta tutkittaessa toimitettiin kotietsintöjä toimittajan kotona ja työpaikalla sekä toimittajan asianajajan työtiloissa. Toimittaja valitti etsinnöistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.
EIT totesi ratkaisussaan, että sananvapaus kuului demokraattisen yhteiskunnan takeisiin ja lehdistön turvaamisella on tässä erityinen merkitys. EIT:n mukaan valittajan kotona ja työpaikalla suoritetut etsinnät olivat eittämättä vaikuttaneet hänen sananvapauteensa. Tällaiset lähteen selvittämiseksi tehtävät etsinnät, vailla tuloksiakin, ovat jyrkempiä toimia kuin pelkkä vaatimus lähteen paljastamiseksi. EIT totesi riidattomasti, että tässä tapauksessa EIS 10 artiklaa oli rikottu. Tapauksessa ei EIT:n mukaan ollut saatettu tasapainoon rikosten selvittämisen ja lähdesuojan keskenään ristiriidassa olevia intressejä, ja tehdyt toimenpiteet olivat olleet epäsuhtaisia tavoiteltuun päämäärään nähden.
Toinen merkittävä EIT:n ratkaisu koskien lähdesuojaa kotietsinnässä annettiin tapauksessa Ernst and others v. Belgium (2003). Tapauksessa tuomioistuin pohti muun muassa, loukattiinko lähteen selvittämiseksi sanomalehden toimistossa ja toimittajien kotona tehdyillä etsinnöillä ja takavarikoilla EIS 10 artiklaa. Tietovuotoja oli tapahtunut erittäin arkaluonteisesta murhatapauksesta ja epäiltiin, että tiedot oli paljastanut poliisin tai oikeuslaitoksen jäsen. Tapauksessa yli sadalla miltei samanaikaisilla etsintäoperaatioilla yritettiin saada selville näiden tietovuotojen lähteet. Kansallinen tuomioistuin perusteli laissa määrättyä lähestymistapaansa sillä, että sen tarkoituksena oli estää luottamuksellisten tietojen paljastaminen ja säilyttää oikeusviranomaisen valta ja puolueettomuus. EIT:n mukaan suoritetut etsinnät ja takavarikot eivät olleet oikeassa suhteessa tavoiteltuihin päämääriin nähden ja tutkintavaltuudet olivat olleet liian laajat. Merkitystä annettiin erityisesti sille, että etsinnät olivat olleet niin massiiviset. Lisäksi näyttämättä oli jäänyt, millä tavoin kantajien väitettiin osallistuneen rikoksiin. Lisäksi rikoksiin syyllistyneiden tunnistamiseksi olisi voitu käyttää muita keinoja. Kilpailevien etujen välille ei ollut saavutettu tasapainoa. EIT katsoi yksimielisesti, ettei puuttumiseen ollut riittäviä perusteita, ja käytetyt keinot olivat olleet suhteettomia. EIS 10 artiklaa oli näin ollen rikottu.
Näiden tapausten perusteluissa EIT katsoi, että lähdesuojaan kajoaminen voi vaikuttaa tietolähteiden haluun auttaa lehdistöä tietojen jakamisessa. Jos lähdesuojaa ei turvata, ei lehdistö voi toteuttaa tehtäväänsä ”vallan vahtikoirana”. Sillä olisi ilman lähdesuojaa myöskin niukemmin edellytyksiä jakaa eksaktia ja luotettavaa tietoa.
EIT on kuitenkin päätynyt erilaiseen ratkaisuun tapauksessa, jossa kyseessä oli merkittävä uhka kansalliselle turvallisuudelle. Tällainen peruste oli kyseessä tapauksessa Adams & Benn v. the United Kingdom (1997). Tapauksen tosiseikasto on seuraava. Sinn Féinin[3] johtohahmoa Gerry Adamsia estettiin saapumasta Isoon-Britanniaan poliittiseen kokoukseen vuoden 1989 Prevention of Terrorism Act -lain nojalla. Häntä estettiin näin ollen myös hyväksymästä Tony Bennin kutsua puhua parlamentin jäsenille ja useille toimittajille alahuoneen suuressa valiokunnassa. Adams ja Benn molemmat valittavat EIT:een 10 artiklan mukaisten sananvapausoikeuksiensa loukkaamisesta. EIT katsoi puuttumisen olleen perusteltua Pohjois-Irlannin herkässä vaiheessa olleiden rauhanneuvottelujen vuoksi. Lisäksi uhka väkivaltaisuuksien uudelleen alkamisesta oli ollut todellinen. Rajoituksen oikeasuhteisuutta osoitti se, että kielto kumottiin heti, kun tulitauosta oli sovittu. Näin ollen kyseistä rajoitusta voitiin pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa.
EIT on ratkaissut lukuisia muitakin lähdesuojaa koskevia tapauksia. Ratkaisukäytännöstä on vedettävissä se päätelmä, että lähdesuojan heikentäminen on EIS 10 artiklan mukaista ainoastaan, jos lähdesuojan rajoituksella on erittäin tärkeä yhteiskunnallinen intressi. Lisäksi rajoittamisen keinojen on oltava oikeasuhtaisia. Myös niissä tapauksissa, joissa sananvapauden rajoitusperusteena on ollut kansallinen turvallisuus, EIT on edellyttänyt vakuuttavia perusteita puuttumisen välttämättömyydestä. Vaikka kansallinen turvallisuus on kaikkein vahvimpia perusteita sananvapauden rajoittamiseen, EIT on tällaisissakin tapauksissa usein päätynyt toteamaan EIS 10 artiklaa rikotun. Myös näissä tapauksissa rajoittamista vastaan on oltava riittävät oikeusturvatakeet ja rajoittamiselle on vaadittu vakuuttavia perusteita. Valtion on myös aina turvattava riittävät oikeussuojatakeet perusoikeuksien ja -vapauksien rajoittamista vastaan. Merkittävin oikeussuojatae on autonominen ja puolueeton päätöksentekoelin, jolla tulee olla päätöksenvalta siitä, onko kyseessä niin painava julkinen intressi, että lähdesuojasta voidaan poiketa.
Palataan takaisin kotimaahan. Kuinka kävi Laura Halmisen tapaukselle korkeimmassa oikeudessa?
Tapauksessa KKO 2019:67 oikeuskysymyksenä oli Laura Halmisen kotiin tehdyssä erityisessä kotietsinnässä noudatettu menettely ja etsinnässä sinetöidyn aineiston saattaminen tuomioistuimen käsiteltäväksi.
Korkeimman oikeuden ratkaistavana oli se, olisiko Halmiselta kotietsinnässä takavarikoitu tietokone, joka Halmisen mukaan sisälsi lähdesuojaa nauttivaa aineistoa, pitänyt sinetöidä etsintäpaikalla ja olisiko aineiston tutkiminen ja hyödyntäminen rikostutkinnassa tullut saattaa kolmen päivän määräajassa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Käräjäoikeus oli hylännyt Halmisen hakemuksen asiassa ja hovioikeus oli pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen. Myös korkein oikeus pysytti hovioikeuden ratkaisun lopputuloksen.
KKO aloittaa perustelunsa käsittelemällä erityistä kotietsintää ja takavarikkoa koskevat keskeisimmät ja tapauksen kannalta relevantit säännökset. Sitten KKO siirtyy perusteluissaan käsittelemään toimittajan lähdesuojaa. KKO aloittaa esittelemällä lähdesuojaoikeuden säännöspohjan ja toteamalla, että lähdesuoja kuuluu EIT:n vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tiedotusvälineiden vapauden perusedellytyksiin ja toteaa sen olevan monesti välttämätön edellytys julkiselle keskustelulle.
Tämän jälkeen KKO toteaa, ettei sananvapaus ole EIS 10 artiklan mukaan kuitenkaan rajoittamaton oikeus ja kertoo kyseisen artiklan mukaiset perusteet sananvapauden rajoittamiselle silloin, kun rajoittaminen on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa ja rajoituksista on säädetty laissa. Täten myös lähdesuojaa voidaan rajoittaa toisten oikeuksien suojaamiseksi. Esimerkkinä KKO mainitsee vakavina pidettävien rikosten selvittämisen.
KKO tuo esille, että EIT:n ratkaisukäytännön mukaan EIS 10 artiklan mukaisia toimittajille suotuja oikeuksia on voitu loukata, kun toimittajien koteihin ja työpaikoille on tehty etsintöjä, joiden tarkoituksena on ollut selvittää tietoja vuotaneiden ihmisten henkilöllisyys. Tällainen puuttuminen sananvapauteen on mahdollista sallia silloin, jos puuttumiselle on olemassa hyväksyttävä peruste. Lisäksi tulee taata riittävät ja asianmukaiset oikeussuojakeinot. Näitä ovat esimerkiksi etsintävaltuutetun läsnäolo kotietsinnässä ja etsinnän kohteen mahdollisuus saattaa myöhemmin menettelyn lainmukaisuus tuomioistuimen arvioitavaksi. KKO myös viittaa relevantteihin EIT:n ratkaisuihin.
Tapausta arvioidessaan KKO toteaa, että kun suoritetaan etsintä journalistin kotona tai työpaikalla, voi takavarikon kohteena olla tyypillisesti aineistoa, jota suojaa lähdesuoja. Tällöin kotietsintä merkitsee puuttumista toimittajan perustavanlaatuisiin oikeuksiin, eritoten sananvapauteen ja siihen liittyvään vapaaseen tiedonvälitykseen, jotka on turvattu ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa. Jotta tällainen puuttuminen olisi hyväksyttävää, toimenpiteen tulee perustua lakiin ja sille tulee olla hyväksyttävä syy. Sen tulee lisäksi olla puolustettavissa toimenpiteellä tavoiteltuun päämäärään nähden. Toimittajalla, johon toimenpide kohdistuu, tulee myös olla käytössään riittävät oikeussuojakeinot.
KKO toteaa, että tapauksessa rikosepäilyt ovat olleet vakavia. Ne liittyvät turvallisuussalaisuuden paljastamiseen ja Suomen ulkoiseen turvallisuuteen. Tämän vuoksi hovioikeus on päätynyt ratkaisussaan siihen, että pakkokeinolain yleiset ja erityiset edellytykset pakkokeinojen käytölle ovat tapauksessa täyttyneet. KKO:n tuli ratkaisussaan arvioida PKL 8 luvun 11 ja 12 §:n tulkintaa sekä kyseessä olevan toimittajan tapauksessa käytössä olleiden oikeussuojakeinojen riittävyyttä, ottaen eritoten huomioon EIT:n asettamat vaatimukset.
Arvioinnin oikeussuojakeinojen riittävyydestä KKO aloittaa toteamalla, että asianomaisella on PKL 7 luvun 15 §:n ja 8 luvun 18 §:n nojalla etsintä- ja seulontavaiheen sekä takavarikkojen voimassaolon aikana oikeus ja mahdollisuus saattaa sekä erityisen kotietsinnän ja takavarikon edellytykset että etsinnässä ja takavarikossa noudatettu menettely ja sen lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi. Toinen asianosaisen suojakeino on etsintävaltuutetun määrääminen kotietsintään. KKO toteaa pääsäännön olevan, että erityisestä kotietsinnästä päättää tuomioistuin. Jos on välttämätöntä toimittaa erityinen kotietsintä kiireellisesti, PKL 8 luvun 15 §:n 2 momentin mukaisesti pidättämiseen oikeutetulla virkamiehellä on oikeus päättää erityisen kotietsinnän toimittamisesta sekä etsintävaltuutetun määräämisestä siihen. KKO:n mukaan silloin, kun tuomioistuin ei ole ennakollisesti päättänyt pakkokeinon toimittamisesta, täytyy muihin oikeusturvatakeisiin erityisesti kiinnittää huomiota. Näitä ovat esimerkiksi etsinnän jälkeen etsintävaltuutetun suorittama asiakirjojen sisällön seulominen ja siinä noudatettava PKL:n mukainen vähimmän haitan periaate ja aineiston sinetöintimenettely. KKO:n mukaan seulottava aineisto tulee eristää muusta materiaalista niin, ettei sitä voi käsitellä lähdesuojaa vaarantavasti ennen varsinaisen seulonnan suorittamista. Sinetöinti edellyttää sellaista tilannetta, jossa aineiston seulonnan yhteydessä on syntynyt erimielisyys etsintävaltuutetun ja etsinnän suorittajan välillä tietyn asiakirjan tai asiakirjojen muodostaman kokonaisuuden tutkimisesta tai hyödyntämisestä. Sinetöintiä ei ole välttämätöntä suorittaa, jos etsinnän toimittaja on tyytynyt etsintävaltuutetun ilmoitukseen siitä, että aineistoa ei saa takavarikoida.
KKO toteaa ratkaisun lopuksi johtopäätökset. Kyseessä olevassa asiassa etsintävaltuutettu ei ollut voinut tutkia takavarikoidun aineiston sisältöä tarkemmin etsintäpaikalla. Näin ollen aineiston seulonta tapahtui vasta etsintätilanteen jälkeen, kun käräjäoikeus antoi luvan tietokoneen laite-etsinnälle. Täten erityisen kotietsinnän toimittamishetkellä ei KKO:n mukaan ole syntynyt sen laatuista erimielisyyttä kyseessä olevan aineiston tutkimisesta tai hyödyntämisestä, joka olisi vaatinut aineiston sinetöintiä ja asian saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi PKL 8 luvun 12 §:n mukaisessa määräajassa. KKO:n mukaan PKL:n tarjoamat oikeussuojakeinot ovat tarjonneet asianosaiselle toimittajalle riittävät oikeussuojakeinot etsinnän ja seulontavaiheen aikana. Tämänkään vuoksi asiaa ei ole aihetta arvioida eri tavoin. Hovioikeuden päätöstä ei täten ole aihetta muuttaa.
Vaikka KKO ottaa ratkaisussaan oikeustilan käsittelyosioissa huomioon EIT:n ratkaisukäytännön, loppuarvioinnissa EIT:n ratkaisujen huomioiminen on jätetty ainoastaan yleisluontoisen toteamuksen varaan. Nähdäkseni KKO olisi voinut edelleen lisätä pohdintaa lähdesuojasta ja rajoittamisen välttämättömyyskriteeristä. Välttämättömyysarviointi on mielestäni jäänyt ratkaisussa heikommalle pohjalle, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka paljon sitä painotetaan EIT:n oikeuskäytännössä.
Myös tapaus KKO 2019:112 koski Laura Halmisen kotietsintä -tapausta. Tässä ratkaisussa oikeuskysymyksenä oli toimittajan lähdesuoja takavarikon esteenä. Korkeimman oikeuden tuli ratkaista, sisältääkö kotietsinnässä sinetöity aineisto lähdesuojan alaan kuuluvia tietoja, joita ei täten saa takavarikoida tai jäljentää rikosasian todisteena käytettäväksi eikä tutkia tai hyödyntää rikostutkinnassa. Kysymys oli myös tutkinnanjohtajan esittämän toissijaisen vaatimuksen perusteella siitä, tuleeko takavarikko pitää voimassa mahdollisen myöhemmin tuomittavan menettämisseuraamuksen turvaamiseksi.
Halmiselta takavarikoitiin hänen kotiinsa tehdyn erityisen kotietsinnän yhteydessä tietokone ja muita tallennusalustoja. Näiden aineistojen tutkimiseksi oli suoritettu laite-etsintä, jonka yhteydessä etsinnässä läsnä ollut etsintävaltuutettu oli vastustanut erään aineiston takavarikoimista ja jäljentämistä sillä perusteella, että aineisto mahdollisesti sisälsi lähdesuojan alaisia tietoja. Tämä aineisto oli etsinnässä sinetöity PKL 8 luvun 11 §:n mukaisesti, ja sen tutkiminen ja hyödyntäminen oli saatettu samaisen lain ja luvun 12 §:n mukaisesti tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa oli katsottu, että sinetöity aineisto saatiin takavarikoida ja jäljentää. Ratkaisuiden mukaan lähdesuoja ei ollut tapauksessa vaarantunut, sillä aineistosta ei suoraan voinut tehdä päätelmiä toimittajan tietolähteestä tai –lähteistä.
Halminen haki valituslupaa KKO:lta. Hän vaati, että tutkinnanjohtajan vaatimus etsinnässä sinetöidyn aineiston tutkimiseksi ja hyödyntämiseksi rikostutkinnassa hylätään ja että aineisto määrätään hänelle palautettavaksi. Tutkinnanjohtajan vaatimuksena taasen oli, että Halmisen valitus hylätään ja vaikka valitusta ei hylättäisi, takavarikko tulee joka tapauksessa pitää voimassa, koska aineisto voitiin tuomita menetetyksi.
KKO aloittaa ratkaisunsa toteamalla ratkaisun relevantit lainkohdat. Tämän jälkeen KKO toteaa lähdesuojan olevan turvattu perustuslaissa, EIS:ssa ja YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa sopimuksessa. KKO toteaa, että EIT:n oikeuskäytännössä on vakiintuneesti painotettu tiedotusvälineiden asemaa demokraattisessa yhteiskunnassa ja lähdesuojan kuuluvan tiedotusvälineiden vapauden perusedellytyksiin. KKO mainitsee tässä muun muassa aiemmin esittelemäni EIT:n tapauksen Roemen ja Schmit v. Luxemburg. KKO toteaa myös, että EIT:n mukaan tietolähde on ymmärrettävä laajasti ja se tarkoittaa ketä tahansa, keneltä journalisti on saanut tietoja.
Seuraavaksi KKO toteaa EIS:n 10 artiklan kappaleen mukaisesta välttämättömyysvaatimuksesta, jonka mukaan sananvapautta ja täten myös lähdesuojaa voidaan rajoittaa ainoastaan silloin, kun näistä rajoituksista on säädetty laissa. Rajoittamisen tulee olla välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa ja mahdollista vain muiden oikeuksien suojaamiseksi, kuten esimerkiksi vakavina pidettävien rikosten selvittämiseksi tai luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi. KKO toteaa myös, että EIT on edellyttänyt rajoitusten suppeaa tulkintaa ja että rajoittamiselle tulee olla yleisen edun kannalta pakottava syy.
KKO toteaa, että toimittajan oikeuksien rajoituksiin on suhtauduttava pidättyvästi, kun otetaan huomioon lähdesuojan keskeinen merkitys vapaan tiedonvälityksen perusedellytyksenä. Lähdesuojalla on ollut aiemman ratkaisukäytännön mukaisesti korostunut merkitys silloin, kun yleisölle saatettu viesti on koskenut yhteiskunnallisesti keskeistä ja luonteeltaan salaista viranomaistoimintaa. PKL 7 luvun 3.1 §: n sanamuodon perusteella takavarikoimiskielto koskee jo tilannetta, jossa kohde sisältää tietoa toimittajan tietolähteestä, vaikka lähde ei kohteesta yksiselitteisesti paljastuisikaan. KKO katsoo, että PKL:n säännöksessä asetetut edellytykset täyttyvät, kun tieto voi johtaa lähteen paljastumiseen. Näin ollen lähteen mahdollinen paljastuminen on jo riittävää.
KKO oli toimittanut katselmuksen sinetöidystä aineistosta etsintävaltuutetun läsnä ollessa. Tapauksen relevantti aineisto oli Halmisen kotoa erityisessä kotietsinnässä löytynyt muistitikulle tallennettu Excel-taulukko, joka oli laadittu liittyen Viestikoekeskusta koskevaan artikkeliin. Etsinnässä läsnä ollut etsintävaltuutettu on katsonut kyseisen taulukon sisältävän tietoa, joka voisi potentiaalisesti johtaa lähteen tunnistamiseen, vaikkei käytetty lähde siitä suoraan ilmenisikään.
Ratkaisussa todetaan, että EIT:n oikeuskäytännön mukaisesti lähdesuojan alaisuuteen kuuluu kaikki sellainen tieto, joka voi johtaa lähteen tunnistamiseen. PKL:n mukaan kielto takavarikolle tulee kyseeseen jo silloin kun aineisto sisältää tietoa lähteestä. KKO:n mukaan kyseessä olevassa tapauksessa sinetöity Excel-taulukko sisältää ainakin osittain salaisia tietoja, jotka voivat olla peräisin artikkelissa käytetyltä lähteeltä. Taulukko sisälsi kootusti tietoja erinäisistä asiakirjoista ja toimittaja on ilmeisesti tehnyt siihen lisäksi myös omia merkintöjään. KKO katsoo, että taulukon sisältämät tiedot voivat mahdollisesti johtaa lähteen tunnistamiseen, etenkin jos ne ovat sellaisen henkilön tutkittavana, joka tuntee esitutkinta-aineistoa laajemmalti. Relevanttia ei siis ollut se, ettei lähdettä ollut nimenomaisesti taulukossa mainittu.
Näin ollen edellä esitetyillä perustella KKO päätyi kumoamaan hovioikeuden ratkaisun. KKO katsoo, että takavarikkokiellon edellytykset olivat tapauksessa täyttyneet, sillä aineiston sisällön tutkiminen voisi johtaa artikkelissa käytetyn lähteen tai lähteiden paljastumiseen. Sinetöidyn aineiston takavarikoiminen tai jäljentäminen käytettäväksi todisteena rikosasiassa on näin ollen tapauksessa PKL 7 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla kiellettyä. Tämä aineisto oli mahdollista kuitenkin takavarikoida mahdollisesti myöhemmin tuomittavan menettämisseuraamuksen turvaamiseksi.
Nähdäkseni KKO:n ratkaisussa on ansiokkaasti otettu huomioon eurooppalainen sananvapausoikeus ja EIT:n ratkaisukäytäntö. Siinä on viitattu useaan relevanttiin EIT:n ratkaisuun. Ratkaisu onnistuu selkeästi linjaamaan, että kynnys lähdesuojaan perustuvan takavarikkokiellon soveltamiselle on matalalla. Oikeustila on täten selvä sitä osin, että on riittävää, että lähde voi paljastua aineistoa tutkittaessa, vaikkei lähde yksiselitteisesti aineistosta ilmenisikään. Ratkaisun myötä on selvää, että menettämisseuraamuksen turvaamiseksi takavarikko on mahdollinen matalammalla kynnyksellä. Tämä on lähdesuojan ja epäillyn oikeusturvan kannalta perusteltua, sillä menettämisseuraamus voidaan panna täytäntöön ilman vaaraa siitä, että lähde paljastuisi.
Jo se, että edellä käsitellyt tapaukset ovat päätyneet KKO:n käsiteltäviksi asti osoittaa, että KKO on katsonut tärkeäksi ratkaista asiat pakkokeinolain soveltamisen kannalta muissa samankaltaisissa tapauksissa sekä oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi. Tämä tarkoittaa sitä, että KKO:n mielestä esitutkinta- ja pakkokeinolakien sisältö on ollut osittain ristiriitainen, eivätkä esimerkiksi lain esityöt tai oikeuskirjallisuus anna tarpeeksi tulkinta-apua.
Tätä näkemystä tukee myös se, että KKO on ratkaissut myös kolmannen asian samaa rikostutkintaa (joskaan ei kotietsintää) koskien. Tutkielmani palauttamisen jälkeen KKO ratkaisi tapauksen KKO:2021:19. Todistaja oli esitutkinnassa kieltäytynyt vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin vedoten muun ohella lähdesuojaan ja anonyymin ilmaisun oikeuteen. Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevin perustein, etteivät todistajalle esitetyt kysymykset koskeneet lähdesuojan tai anonyymin ilmaisun oikeuden piiriin kuuluvia seikkoja. Todistajalla ei siten ollut oikeutta kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin näillä perusteilla. Mielestäni on hienoa, että korkein oikeus otti tapauksen käsittelyynsä. Kyseisen rikostutkinnan ihmisoikeusintressi on niin huomattava, että asian perusteellinen tarkastelu ja oikeustilan selventäminen on välttämätöntä.
Lopuksi hieman pohdintaa siitä, olisiko Suomessa oikeustilaa syytä selventää lainsäädännön keinoin. Jo vuonna 2010, eli ennen nykyisen pakkokeinolain voimaantuloa, Markku Fredman kiinnitti huomiota siihen, että hallituksen esitys uusiksi esitutkinta- ja pakkokeinolaeiksi (HE 222/2010 vp) on ongelmallinen EIT:n ratkaisukäytännön valossa.[4] Tutkielmani osoittaa, että oikeustilan selventäminen lainsäädännön keinoin olisi tarkoituksenmukaista. Kuten Matti Pellonpää ym. ovat todenneet, laillisuuden tutkiminen post factum ei riitä, sillä kertaalleen murrettua lähdesuojaa ei voida palauttaa.[5] Päivi Tiilikka on argumentoinut, että lähdesuojasäännöksen yhteyteen olisi mahdollista lisätä momentti, jonka mukaisesti silloin, kun harkitaan lähdesuojan murtamista, tulee ottaa huomioon sananvapauden merkitys kansanvaltaiselle yhteiskunnalle. Momentissa voisi Tiilikan mukaan lisäksi olla viittaus EIT:n ratkaisukäytäntöön, kuten esimerkiksi oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetun lain 4 §:n 2 momentissa.[6] Yhdyn Tiilikan näkemykseen asiasta.
Jotta perus- ja ihmisoikeutena turvatun sananvapauden ja lähdesuojan turvaaminen olisi mahdollisimman täysimääräistä myös pakkokeinojen ollessa kyseessä, tulisi erityisestä etsinnästä päätöksen tekevällä taholla olla oikeudellista osaamista ja kyky puolueettomasti arvioida pakkokeinolain mukaisia edellytyksiä kotietsinnän toimittamiselle. Mitä löyhemmillä perusteilla kotietsinnän tekemisestä päätetään, sitä mittavammalle koetukselle joutuvat perus- ja ihmisoikeuksina suojatut oikeushyvät.[7] Oikeustieteellisessä dialogissa olisikin nähdäkseni tärkeää korostaa sitä, että tuomioistuimen päätös erityisen kotietsinnän toimittamisesta on ehdottomasti pääsääntö ja etsinnän toimittaminen ilman päätöstä harvinainen poikkeus. Yksi mahdollinen ehdotus de lege ferenda olisi, että PKL:n mukaista kiiretilannetta tarkennettaisiin lainsäädännön keinoin. Näin ainoastaan oikeasti pakottavat kiiretilanteet, joissa ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin suorittaa kotietsintä ilman tuomioistuimen lupaa, tulisivat päätetyiksi ilman tuomioistuimen ratkaisua.
Entä olisiko Laura Halmisen tapauksessa lähdesuoja voitu murtaa sillä perusteella, että tämä olisi välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa? Onko maanpetosrikos sellainen kriminalisointi, jonka nojalla lähdesuoja voidaan murtaa? Selvää on, että maanpetosrikoksilla uhataan vakavasti demokraattista yhteiskuntaa. Kuitenkin niissäkin tapauksissa, joissa kyseessä on ollut kansalliseen turvallisuuteen kohdistuva uhka, on EIT suhtautunut melko pidättyvästi sananvapauden rajoittamiseen. Tapauksessa Adams & Benn v. the United Kingdom, jossa puuttuminen oli perusteltua, oli kyse käynnissä olevista levottomuuksista. Väkivallan uhka oli tapauksessa ollut todellinen. Ei varmastikaan ole poissuljettua, etteikö tietyissä tilanteissa sananvapauteen puuttuminen olisi välttämätöntä myös Suomessa. Tällöin kuitenkin on nähdäkseni ensiarvoisen tärkeää varmistaa riittävät oikeusturvatakeet rajoittamisen kohteelle.
Sananvapaustilanne on viime aikoina heikentynyt Euroopassa huolestuttavasti. Vaikka sanan- ja lehdistönvapauden tila on Suomessa verrattain kiitettävä, myös Suomen maine sanavapauden osalta on ollut viime aikoina koetuksella. Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta peräti 20 langettavaa tuomiota sananvapausasioissa vuoteen 2021 mennessä. Tämä osoittaa huolestuttavasti, että sananvapauden ja sen kanssa kollisiossa olevien oikeushyvien ja intressien välillä tehty punninta ei ole aina onnistunut. Asian suhteen onkin syytä olla valppaana myös tulevaisuudessa.
[1] Artikkelin voi lukea internetistä: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005492284.html (Viitattu 15.7.2022).
[2] Helsingin Sanomat 18.12.2017.
[3] Sinn Féin on Irlannissa ja Pohjois-Irlannissa toimiva vasemmistopuolue.
[4] Fredman, Markku: Kuka päättää kotietsinnästä? Oikeus 2010 (39); 4; s. 453–459.
[5] Pellonpää, Matti – Gullans, Monica – Pölönen, Pasi – Tapanila, Antti: Euroopan ihmisoikeussopimus. 5., uudistettu painos. Talentum Media Oy 2018, s. 899–900.
[6] Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 54/2010: Sananvapaus, yksilönsuoja ja lähdesuoja Ruotsissa, Norjassa ja Alankomaissa sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä. Tekijä Päivi Tiilikka, s. 58
[7] Hautamäki, Veli-Pekka: Kotirauhan suojasta perusoikeutena. Lakimies 1/2012, s. 33–52.