Unionin tuomioistuimen suuren jaoston tuomio 15.10.2024 asiassa C-144/23 (Kubera)

Kirjoittanut OTT Heikki Kemppinen.

Asian tausta

Slovenialainen yhtiö Kubera oli ostanut Turkista suuren määrän Red Bull –juomatölkkejä ja kuljettanut ne laivalla Sloveniaan. Tölkit otettiin Sloveniassa verohallinnon haltuun siksi aikaa, kunnes Red Bullin vireille panema immateriaalioikeusmenettely oli ratkaistu. Kubera teki haltuunottopäätöksistä oikaisuvaatimukset ja valitti niistä edelleen hallintotuomioistuimeen, joka hylkäsi valitukset.

Tämän jälkeen Kubera pyysi Slovenian korkeimmalta oikeudelta lupaa revisiovalituksen tekemiseen. Valituksen mukaan asiassa heräsi kysymys teollis- ja tekijänoikeuksien tullivalvonnasta annetun asetuksen (608/2013) soveltamisesta ja ennakkoratkaisupyynnön tekemisestä EUT:lle.

EUT:n tuomiosta ilmenee, että Slovenian korkeimman oikeuden revisiojärjestelmä on käytännössä hyvin samankaltainen kuin Suomessa ylimpien tuomioistuinten käyttämä valituslupajärjestelmä. Slovenian korkeimman oikeuden mukaan ennakkoratkaisupyynnön tekemistä EUT:lle ei kansallisen lainsäädännön nojalla tarvitse tutkia vielä siinä vaiheessa, kun revisiovalitusluvan myöntämistä harkitaan. Lisäksi kyseinen tuomioistuin totesi, että kun se epää valitusluvan, se vain toteaa, että kansallisessa laissa säädetyt valituslupaperusteet eivät ole täyttyneet.

Slovenian korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyynnössä esitetyt kysymykset koskivat kahta asiaa. Ensimmäinen kysymys koski sitä, onko unionin oikeus esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan valituslupamenettelyssä ei vielä tarkastella kysymystä siitä, onko käsillä velvollisuus ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen. Toinen kysymys koski velvollisuutta perustella valituslupahakemuksen hylkäävässä ratkaisussa ennakkoratkaisupyynnön tekemättä jättäminen.

Ennakkoratkaisupyynnön taustalla vaikuttaa olleen Slovenian perustuslakituomioistuimen 31.3.2022 antama ratkaisu, jonka mukaan ennakkoratkaisun tekemistä koskeva pyyntö tuli tutkia jo valituslupavaiheessa ja tällaisen pyynnön epäämistä koskeva päätös perusteltava. Slovenian korkein oikeus ei mitä ilmeisimmin ole ollut suoraan valmis hyväksymään perustuslakituomioistuimen linjaa.

EUT:n tuomio

Ensimmäisen kysymyksen osalta EUT totesi, että ennakkoratkaisupyyntöjä koskevan SEUT 267 artiklan kolmas kohta on esteenä valituslupahakemuksen hylkäämiselle valituslupamenettelyssä ilman, että tuomioistuin arvioi, onko sen pyydettävä EUT:lta ennakkoratkaisua kysymyksestä, joka koskee hakemuksen tueksi esitetyn unionin oikeuden säädöksen tulkintaa tai pätevyyttä. Toisin sanoen ylimmän kansallisen tuomioistuimen on valituslupavaiheessa harkittava, olisiko sillä käsillä olevassa asiassa velvollisuus tehdä ennakkoratkaisupyyntö. EUT:n mukaan tämä ei kuitenkaan edellytä yksityiskohtaisempaa arviota kuin mitä kansallisessa laissa säädettyjen valituslupaperusteiden täyttymisen osalta tehdään. Jos käsillä on velvollisuus ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen, on ylimmän tuomioistuimen päätettävä, pyydetäänkö sitä jo valituslupahakemusta tukittaessa vai vasta myöhemmässä vaiheessa.

Toiseen kysymykseen EUT vastasi siten, että ennakkoratkaisupyynnön sisältävän valituslupahakemuksen hylkäävässä päätöksessä on SEUT 267 artiklan ja perusoikeuskirjan 47 artiklan toisen kohdan nojalla tuotava esiin ne syyt, joiden vuoksi ennakkoratkaisupyyntöä ei ole esitetty.

Tuomion arviointia

Sekä korkeimman oikeuden että korkeimman hallinto-oikeuden valituslupaperusteita ovat ennakkopäätös- ja yhtenäisyysperuste, kantelu- ja purkuperuste (KHO:n kohdalla virheperuste) sekä muu painava syy. Käytännössä lienee niin, että jos valituslupahakemuksessa nostetaan esiin perusteltu tarve ennakkoratkaisupyynnön tekemiseksi, valituslupa tyypillisesti myönnettäneen ennakkopäätösperusteella. Näin ajateltuna ennakkoratkaisupyyntöä koskevan harkinnan voidaan katsoa jo aikaisemmin tosiasiallisesti sisältyneen kansallisiin valituslupaperusteisiin.

EUT:n tuomion valossa olisi mahdollista sanoa, että velvollisuus ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen on eräänlainen ylimääräinen valituslupaperuste, joka vieläpä täyttyessään velvoittaa valitusluvan myöntämiseen (vrt. korkeimman oikeuden osalta OK 30:3.1 ja ”valituslupa voidaan myöntää”). Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen sikäli, kun EUT:n ratkaisun perustella ennakkoratkaisupyyntö on mahdollista tehdä myös valitusluvan myöntämistä harkittaessa. Olisi siis kuviteltavissa tilanne, jossa ennakkoratkaisupyyntö tehdään, mutta valituslupahakemus hylätään EUT:n ratkaisun saamisen jälkeen. Tällainen menettely ei kuitenkaan tunnu valituslupajärjestelmän luonteen kannalta ongelmattomalta.

Päätösten perustelemista koskeva EUT:n vastaus toiseen ennakkoratkaisukysymykseen saattaa aiheuttaa kansallisesti enemmän muutoksia. Korkein oikeus ei perinteisesti ole perustellut valitusluvan epääviä päätöksiään eikä korkeimmassa hallinto-oikeudessakaan ainakaan tämän kirjoittajan käsityksen mukaan pääsääntöisesti ilmoiteta muuta kuin päätöksen perusteena olevat lainkohdat (näin myös L oikeudenkäynnistä hallintoasioissa 112 § 2 mom).

EUT:n tuomion perusteella ylimpien tuomioistuinten on kuitenkin jatkossa ilmoitettava valitusluvan epäävässä päätöksessä syyt sille, miksi ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen ei ole nähty aihetta, jos tällaiselle pyynnölle on hakemuksessa esitetty perusteet. Käytännössä tältä osin riittävää olisi ilmeisesti viittaaminen niin sanottuihin Cilfit-kriteereihin, jotka kuuluvat seuraavasti:

• asiassa esille tulleella unionin oikeutta koskevalla kysymyksellä ei ole merkitystä asian ratkaisun kannalta;
• unionin oikeuden kyseisen säännöksen tai määräyksen tulkinta perustuu unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön; taikka
• asiaa ylimpänä oikeusasteena käsittelevä kansallinen tuomioistuin pitää unionin oikeuden tulkintaa niin ilmeisenä, ettei siitä jää mitään perusteltua epäilyä.

Hieman karrikoiden sanoen EUT:n tuomio voi siis johtaa puuttuvien perustelujen korvaamiseen fraasiperusteluilla. On toisaalta mielenkiintoista seurata, sisältääkö EUT:n tuomio heijastusvaikutuksia valitusluvan epäävien päätösten perustelemiseen myös muunlaisissa tilanteissa. KHO:n osalta on syytä erikseen mainita, että oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 112 §n 2 momentin mukaan valituslupaa koskeva päätös voidaan perustella esittämällä pelkästään sovelletut lainkohdat, jollei asian luonne edellytä muita perusteluja. KKO:n valituslupapäätösten perustelemisesta ei ole erikseen säädetty.

Korkein oikeus on ainakin kerran käsitellyt kantelua, jonka mukaan valitusluvan epäävässä päätöksessä ei ollut ilmoitettu syytä ennakkoratkaisupyynnön tekemättä jättämiselle. Kantelu hylättiin, mutta EUT:n tuomio herättää epäilyksen, olisiko se kuitenkin tullut hyväksyä.

Loppuhuomiona mainittakoon, että Slovenian korkein oikeus oli ennakkoratkaisupyynnössään väläyttänyt myös Lyckeskog-tuomion (C-99/00) mukaisen ratkaisulinjan uudelleen tarkastelua. Kyseisessä tuomiossahan vahvistettiin se, että kansallisella tuomioistuimella ei ole velvollisuutta ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen, jos sen päätöksiin voidaan hakea muutosta valituslupajärjestelmän kautta. Tältä osin Slovenian korkein oikeus siis pyrki siirtämään velvollisuuden ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen niille tuomioistuimille, joiden ratkaisuista valitetaan korkeimpaan oikeuteen. EUT ei kuitenkaan tarttunut tähän ehdotukseen.