Kirjoittanut hovioikeuden presidentti Markku Arponen
(Jatkoa Oulun käräjäoikeuteen)
Alioikeusuudistuksen täyttäessä 10 vuotta Oulun käräjäoikeuden alkutaipaletta oli arvioitu käräjäoikeuden vuosikertomuksessa vuodelta 2003. Arvion mukaan alioikeusuudistus oli onnistunut hyvin. Tuomarit ja käräjäoikeuden muu henkilökunta olivat sisäistäneet uudet prosessiperiaatteet. Oikeudenkäynnin kulku oli vakiintunut. Uudistuksen keskeisenä sisältönä ollut ratkaisutoimivallan siirtäminen tietyissä asiaryhmissä oli onnistunut hyvin.
Aloittaessani laamannina kesäkuussa 1996 havaitsin, että kansliahenkilökunnalle delegoitujen asioiden käsittely sujui hyvin. Lähiesimiehet Niemi sekä Hyvönen ja Markus olivat yhdessä yleis- ja kiinteistökanslioissa työskentelevien kanssa saaneet hengen päälle. Mutta joiltakin muilta osin uudistus oli vielä keskeneräinen.
Aistin henkilökunnassa tiettyä nostalgiaa menneeseen. Tämä ilmeni siitäkin, että ihmiset mielellään kertoivat, mistä yksiköstä he olivat peräisin. Tätä henkistä asennetta oli omiaan ylläpitämään oikeustalon rakenne. Käräjäoikeus sijaitsi oikeustalossa kolmessa kerroksessa samoissa tiloissa, joissa Oulun raastuvanoikeus ja Oulujoen tuomiokunta olivat sijainneet. On mahdollista, että ainakin osa henkilökunnasta saattoi yhdistämisessä pitää oman aikaisemman työhuoneensa. Kaveripiiri saattoi hyvinkin pysyä entisenä.
On ymmärrettävää, että ihmiset mielellään olivat tekemisissä vanhojen työtovereidensa kanssa. Tämä kävi hyvin ilmi siitä, että kahviporukat olivat hyvin pitkälle periytyneet ajalta ennen Oulun käräjäoikeuden muodostamista. Jokaisessa kerroksessa oli asianmukaisesti varustettu pieni kahvihuone. Niitä porukat käyttivät mielellään kuten ennenkin. Aistin ilmapiirissä sananmukaisesti kuppikuntaisuutta.
Tämä ei tarkoita sitä, että Oulun käräjäoikeuden työntekijät eivät olisi tulleet toimeen keskenään, vaan sitä, että he kokivat kuuluvansa tiettyyn ryhmään. En myöskään tarkoita, että heillä ei olisi ollut vuorovaikutusta muiden kuin oman ryhmänsä työntekijöiden kanssa.
Oikeustalossa oli ongelmana 80-luvulla rakennettujen oikeustalojen tapaan avoimet ovet. Yleisöllä oli kanslian tiloihin vapaa pääsy. Muuten ei olisi voinut ollakaan, koska asiakaspalvelupisteet sijaitsivat mainituissa kolmessa kerroksessa. Kun liikuin talossa, käytävillä tuli vastaan ihmisiä, jotka harhailivat etsien oikeaa palvelupistettä. Tämä oli huolestuttavaa turvallisuuden kannalta. Jos joku vihainen asiakas olisi halunnut tulla taloon ja heittää pommin laamannin huoneeseen, se olisi käynyt varsin hyvin päinsä kenenkään estämättä.
Käräjäoikeuden työtilat olivat henkilökunnan kasvun myötä käyneet ahtaiksi. Henkilöstön määrä vuonna 1997 oli 80. Alioikeusuudistuksen ja oikeudenkäyntimenettelyuudistusten johdosta istuntosalien määrä oli riittämätön. Riita-asioiden suullisiin valmisteluistuntoihin tarvittavat huoneet puuttuivat käytännössä kokonaan.
Miten reagoin toimitilan ongelmiin ja muihin keskeneräisyyksiin? Siihen palaan seuraavassa osassa X.
Sovinnon tekemisestä:
Ryhdyin valmistelemaan ja istumaan työjärjestyksen mukaisesti minulle jaettuja riita-asioita. Tämä oli minulle tuttua puuhaa. Olinhan Rovaniemen käräjäoikeuden laamanninakin istunut pääasiassa riita-asioita. Seuraavassa keskityn sovinnon tekemiseen suullisessa valmistelussa.
Riita-asian valmistelussa on muun ohella selvitettävä, onko edellytyksiä sovinnolle (OK 5:19 § 1/4). Asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomioistuimen on pyrittävä saamaan asianosaiset sopimaan asia (OK 5:26 § 1.1). Katsoessaan sen sovinnon edistämiseksi aiheelliseksi tuomioistuin voi, huomioon ottaen asianosaisten tahdon, asian laadun ja muut seikat, myös tehdä asianosaisille ehdotuksensa asian sovinnolliseksi ratkaisuksi (OK 5:26 § 1.2).
Nämä säännökset tulivat oikeudenkäymiskaareen samaan aikaan alioikeusuudistuksen kanssa joulukuun alussa 1993, jolloin riita-asiain oikeudenkäyntimenettely uudistettiin alioikeuksissa. Lainsäätäjä korosti uudessa laissa asian sovinnollisen ratkaisemisen etuja velvoittamalla tuomioistuimen pyrkimään sovintoon dispositiivisessa riita-asiassa. Alioikeustuomari, joka otti todesta lainsäätäjän tavoitteet, joutui miettimään, minkälainen prosessinjohtotapa valmistelussa mahdollistaa sovinnon tekemisen ja jopa tehostaa asian sovinnollista ratkaisemista. Itse kuuluin tähän joukkoon. Pähkäilin, minkälaisen roolin tuomari voi ottaa valmistelun sovintoa koskevassa osuudessa.
Koulutuksessa korostettiin ekelöfiläisittäin tuomioistuimen velvollisuutta kontrolloida lainsäädännön käyttäytymistä ohjaavan funktion toteutumista. Vähemmälle huomiolle jäi toisen ruotsalaisen prosessualistin Bengt Lindellin esille nostama riidanratkaisunäkökulma.
Ruotsalaisessa keskustelussa ainakin 90-luvulla esillä ollut vastakkainasettelu handlingsdirigering/ konfliktlösning tuli kuitenkin tutuksi suomalaisille tuomareille.
Koulutuksessa toisin sanoen korostettiin voimakkaasti, että sovinnon tekeminen tuomioistuimessa on luonteeltaan juridista: sovinnon tulisi mahdollisimman tarkoin vastata sitä lopputulosta, johon oikeudenkäynti päättyisi, ellei sovintoa tehdä. Koulutuksen seurauksena monet tuomarit omaksuivat varsin passiivisen otteen tuomioistuimen sovintotoiminnassa. Aktiivinen ote nähtiin riskiksi, joka olisi saattanut merkitä esteellisyyttä asian ratkaisemisessa. Roolin vaihdos tuomarista sovinnon hierojaksi koettiin ylivoimaiseksi.
Toisaalta monet alioikeustuomarit omaksuivat aktiivisen roolin sovinnon tekemisessä tietoisina siitä, että tuomarin aktiivisuus sovitella voi heikentää asianosaisten luottamusta hänen puolueettomuuteensa. Heidän näkemyksensä mukaan tuomarin aktiivisuus sinänsä ei merkinnyt puolueettomuuden menettämistä. Luottamukseen vaikutti pikemminkin tapa, miten tuomari toimi.
Tuomari voi ansaita asianosaisten luottamuksen, kun he huomaavat, että tuomari on hyvin perehtynyt heidän asiaansa ja pyrkii siinä oikeudenmukaisuuteen ja heidän tarpeensa tyydyttävään ratkaisuun. Vaikka aktiivinen tuomari olikin valmis ottamaan riskejä, hän pyrki olemaan rikkomatta luottamusta, jota tuomioistuimen tulee herättää asianosaisissa.
Seuraavan kuvauksen mukaisesti johdin suullista valmistelua jo Rovaniemen käräjäoikeudessa. Aloitin esittelemällä itseni ja kättelemällä asianosaiset ja heidän avustajansa. Selostin valmistelun tarkoituksena olevan keskitetyn pääkäsittelyn turvaaminen ja sovinnon aikaansaaminen. Tavoitteet olivat vain näennäisesti ristiriidassa keskenään. Asian huolellinen valmistelu edisti myös sovinnon tekemistä.
Selvitin riidan kohteen käymällä riitakysymykset läpi yksi kerrallaan. Riitaisten kysymysten kohdalla kartoitin todistusteemat ja todistuskeinot. Pohjapaperina minulla oli ennen suullisen valmistelun istuntoa kirjallisessa valmistelussa kertyneen aineiston perusteella laatimani tuomion kertoelma. Sen avulla selostin asianosaisille, miten olin ymmärtänyt kantajan kanteen ja vastaajan vastauksen sekä mitkä kysymykset olin käsittänyt riitaisiksi. Asianosaiset voivat samalla korjata käsityksiäni ja täydentää tarvittaessa lausumiaan. Tällä tavalla pyrin varmistamaan sen, että olemme ratkaisemassa samaa riitaa. Asianosaisten asiaesittelyä en sallinut, keskustelua kylläkin.
Valmistelussa henkilökohtaisesti läsnäolevat asianosaiset tai heidän lakimääräiset edustajansa voivat koko ajan seurata valmistelun kulkua. Heille syntyi vastapuolen argumentointia kuunnellessa pakosta avustajan kanssa käytyjä neuvotteluja monipuolisempi käsitys riidasta. Kun puheenjohtajana olin vielä tehnyt yhteenvedon (OK 5:24 §), josta asianosaiset saivat lausua käsityksensä, oli luontevaa siirtyä valmistelun sovintoa koskevaan osuuteen. Olihan asia valmisteltu niin, että se oli valmis siirrettäväksi pääkäsittelyyn siinä tapauksessa, että sovintoneuvottelut eivät johtaneet tulokseen.
Sovintoa koskevan osuuden alussa oli selvitettävä asianosaisten halukkuus sovintoneuvotteluihin. Tuomarin oli syytä tällöin korostaa sitä, että laki velvoitti hänet pyrkimään siihen, että asianosaiset sopivat asian. Tuomari ei käynnistä sovintoneuvotteluja oman etunsa vuoksi, vaan lain velvoittamana. Lain määräys legitimoi tuomarin roolin vaihdoksen sovinnon hierojaksi.
Oli juttuja, joissa asianosaiset olivat jo valmistelun aikana tehneet selväksi, että he halusivat asian ratkaistavaksi tuomiolla. Näin erityisesti silloin, kun jutussa oli vain oikeudellista epäselvyyttä.
Tällöin ei kannattanut uhrata aikaa sovintoon pyrkimiselle. Yleensä käytin puheenvuoron sovinnon eduista ja haitoista ennen kuin asianosaiset ottivat kantaa siihen, olivatko he halukkaita käymään sovintoneuvotteluja. Muutenhan asianosaiset eivät tienneet, mihin he suostuivat ryhtyessään käymään tuomarin johdolla neuvotteluja. Samalla saatoin herättää asianosaisten kiinnostuksen sovintoon.
Puheenvuorossani lähdin liikkeelle siitä, että kun asia ratkaistaan sovinnolla, jutussa ei ole voittajia tai häviäjiä. Asianosaiset saivat sovinnon lopputuloksesta huolimatta pitää käsityksensä siitä, että he olivat oikeassa. Sovinnon tekeminen ei merkinnyt sitä, että myöntäisi vastapuolen olevan oikeassa. Asianosaisilla oli oikeus harkitessaan sovintoa ottaa huomioon muutkin kuin juridiset syyt eli sovinnon syntyyn voivat ratkaisevasti vaikuttaa ei-juridiset kohtuus- ja muut syyt. Asian ratkaisu sovinnolla on riidanratkaisua.
Asian ratkaisu tuomiolla on puolestaan oikeudenkäyttöä. Tuomioistuin tekee tuomiossa selväksi, kumpi asianosaisista oli oikeassa ja kumpi väärässä. Tekemällä sovinnon asianosaiset voivat epävarmassa tilanteessa välttyä tuomioistuimen kannanotolta sekä samalla hallita oikeudenkäynnin lopputulosta ja oikeudenkäyntikuluriskiä. Oikeudenkäynnistä aiheutuvat kustannukset motivoivat asianosaisia sovintoon. Huomioon oli otettava paitsi käräjäoikeuden myös muutoksenhaun kustannukset.
Oikeudenkäynnin lopputulos oli useimmiten epävarma ja erityisen epävarma se oli silloin, kun valmistelussa molemmat asianosaiset olivat ilmoittaneet lukuisia todistajia kuultaviksi eri todistusteemoista. Todistelu tuli olemaan ristiriitaista ja näytön arviointi vaikeasti ennustettavaa. Hovioikeus saattoi lisäksi päätyä näytön arvioinnissa eri tulokseen kuin käräjäoikeus. Otin tarvittaessa esille myös todistustaakan merkityksen ja selitin, kumpi asianosaisista kärsii haitallisen seurauksen siitä, että jokin oikeustosiseikka jää epäselväksi.
Korostin myös pikaisen oikeusrauhan merkitystä. Sovinnolla on mahdollisuus saada nopeasti epämiellyttävä riita pois päiväjärjestyksestä ja ratkaistuksi lopullisesti. Sovinnon seurauksena säästyy asianosaisten aikaa ja sen myötä sovinnosta aiheutuu asianosaisille säästöjä. Korostin jutun laadun mukaan sitäkin, että sovinto helpottaa asianosaisten keskinäistä kanssakäymistä tulevaisuudessa ilman vihanpitoa. Vapaaehtoisen suorituksen edut verrattuna pakkotäytäntöönpanoon kannattaa myös huomioida. Kantaja saa maksun heti ja vastaavasti vastaaja säästyy korkokustannuksilta. Pakkotäytäntöönpanon perintätulos voi olla kehnompi kuin vapaaehtoinen suoritus.
Mikäli asianosaiset vielä puheenvuoroni jälkeenkin ehdottomasti vastustivat sovintoneuvotteluja, päätin valmistelun ja siirsin asian pääkäsittelyyn tuomiolla ratkaistavaksi.
Muussa tapauksessa ilmoitin, että jatkamme sovintoneuvotteluja keskustelemalla riidasta yhdessä. Henkilökohtaisesti läsnäolevat asianosaiset saivat tällöin tilaisuuden purkaa paineensa ja esittää oman tulkintansa riidasta. Valmistelun aikana olivat äänessä olleet ensi sijassa heidän avustajansa. Johtamani keskustelu oli aluksi jokseenkin vapaamuotoista. Asianosaisilla oli usein tarvetta keskustella myös siitä, mitä eroja on sillä, että asia sovitaan verrattuna asian ratkaisemiseen tuomiolla. Keskustelun aikana sain käsityksen sovinnon mahdollisuudesta ja usein myös siitä, millä tavalla asia voitaisiin sopia.
Alkukeskustelun jälkeen sovin siitä, millä tavalla neuvotteluja jatketaan. Asianosaiset saattoivat ilmoittaa, että he jatkavat neuvotteluja keskenään. Annoin heille tietenkin siihen mahdollisuuden. Sen ajan käytin virkistäytymiseen nauttimalla kupin kahvia. Vaihtoehtona tarjosin heille apuani neuvottelujen johtamisessa. Koin tehokkaaksi tavaksi käydä asianosaisten suostumuksella neuvotteluja kummankin asianosaisen ja hänen avustajansa kanssa erikseen.
Näissä erillisissä neuvotteluissa kysymykseni asianosaiselle kuului, miten asia voitaisiin sopia. Saatuani vastaukset molemmilta osapuolilta saatoin harkita, kannattaako sovintoneuvotteluja jatkaa. Käsitykseni tilanteesta ilmoitin asianosaisille yhteisessä neuvottelussa. Kun olin todennut asianosaisten tarjousten olevan varsin lähellä toisiaan, sovintokin saattoi syntyä saman tien taikka asianosaisten vielä neuvoteltua keskenään.
Lain tarkoittamaa sovintoehdotusta en yleensä tehnyt. Tämä johtui siitä, että näissä sovintoneuvotteluissa asianosaiset eivät yleensä pyrkineet oikeudenkäynnin lopputulosta vastaavan sovinnon tekemiseen, vaan hallitsemaan kuluriskiä sovinnolla. Tuomarin on vaikea tässä tilanteessa ehdottaa ei-juridista sovintoa.
Tällaiset erilliset sovintoneuvottelut olivat mahdollisia vain, jos ja kun asianosaiset luottivat tuomarin sanaani siitä, että sovintoneuvottelujen kariuduttua en käytä asian ratkaisemisessa hyväkseni neuvotteluissa riidan osapuolilta saamiani luottamuksellisia tietoja. Näitä tietoja en tietenkään neuvottelujen missään vaiheessa kertonut vastapuolelle.
Oikeuskirjallisuudessa katsottiin tuomioistuimen sovittelutoiminnan tuoneen mukanaan suuren määrän periaatteellisia ongelmia. Risto Koulu on pitänyt erityisen ongelmallisena, ”jos tuomari käy sovintokeskusteluja ei-julkisesti, toisin sanoen vain yhden asianosaisen kanssa. Se, että toinen asianosainen saa myöhemmin oman keskusteluvuoronsa, ei korjaa syntynyttä vahinkoa. Näin päädytään siihen, että ei-julkisen ja erityisesti yksipuolisen sovintotoiminnan tulee olla joko kokonaan kiellettyä tai ainakin suppeaa, vain poikkeustapauksiin rajoittuvaa.” (Risto Koulu, Hukkuuko riidanratkaisu sovintoon?, OIKEUS 1995:1, s. 27)
Koulun mukaan kuulemisperiaatetta on rikottu, kun asianosainen ei ole saanut lausua vastapuolen ei-julkisesti esittämästä. Puolustukseksi voinen vedota siihen, että asianosaisen nuo lausumat eivät ole oikeudenkäyntiaineistoa. Koulun mukaan myös puolueettomuusperiaatetta on rikottu.
Mielestäni ongelmia ei ilmennyt käytännössä, kun asianajajat olivat oppineet luottamaan tuomariin ja siten voineet suositella päämiehelleen po. neuvottelujen käymistä. Mikään ei estänyt sitä, että neuvottelujen epäonnistuttua pääkäsittely pidettiin asianosaisen niin halutessa kolmen tuomarin kokoonpanossa.
Neuvotteluissa päästiin joskus sopimukseen itse pääasiasta, mutta ei oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Vakuutusyhtiöt eivät aina hyväksyneet sovintoa kuluista. Tällöin oli mahdollista ratkaista pääasia sovinnolla, jonka käräjäoikeus valmistelussa vahvisti, ja ratkaista oikeudenkäyntikulut tuomiolla välittömästi pidetyssä pääkäsittelyssä. (KKO 1996:131 ja 1997:77)
Tilanne oli yleensä sellainen, että asianosaiset olivat valmistelussa nimenneet lukuisia henkilöitä kuultaviksi pääkäsittelyssä. Huomioon ottaen todistusteemat ja pääkäsittelyssä kuultaviksi ilmoitettujen henkilöiden lukumäärän sekä sen, että todistelu olisi varsin todennäköisesti ollut ristiriitaista, käräjäoikeudella ei ollut riittävän luotettavaa pohjaa sen päättelemiseen, miten pääasia olisi ratkaistu täydellisen oikeudenkäyntimenettelyn jälkeen. Tämän vuoksi tuomioistuimen ajateltu pääasiaratkaisu harvoin soveltui oikeudenkäyntikulujen ratkaisemisen perusteeksi.
Kulukysymys oli siten yleensä ratkaistava vertaamalla alkuperäisiä vaatimuksia sovintoon. Kun asianosaiset tekivät sovinnon epävarmassa tilanteessa, heillä oli taipumusta likipitäen puolittaa riita. Tällöin käräjäoikeus ratkaisi tuomiolla riidan oikeudenkäyntikuluista siten, että asianosaiset saivat pitää kulunsa vahinkonaan.
Olen osassa IV kuvannut Rovaniemen tuomiokunnan muodonmuutoksen alioikeusuudistuksessa käräjäoikeudeksi. Vastaava kuvaus Oulun käräjäoikeuden synnystä sisältyy osaan VIII. Tässä osassa IX käsittelen alioikeusuudistuksen mukanaan tuomaa uutuutta integroida osapuolten sovinto riita-asiain oikeudenkäyntiin. Ks. myös Markku Arponen, Alioikeusuudistus – arktinen hysteria vai toteutunut unelma, OIKEUS 1995:1, s.36 ja Tuomioistuimen sovittelutoiminta ja vaihtoehtoiset riidanratkaisumenettelyt, OIKEUS 1999:3, s. 290.
(Jatkuu osassa X)