Blogit

Toimiva rikosprosessi oikeusvaltion takeena

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen esitys Asianajajapäivässä 6.5.2022.

Venäjän sodan Ukrainassa aiheuttamat inhimilliset kärsimykset ovat järkyttäneet meitä kaikkia. Niin myös minua. Sodan mielettömyyden ja raakuuden keskellä olen toistuvasti pohtinut, miten tuohon ja muihin sotiin ja konflikteihin tulisi puuttua rikosoikeudellisesti. Kokemus osoittaa, ettei rikosvastuun toteuttaminen toisessa valtiossa sodan aikana tapahtuneiden kansainvälisten rikosten osalta ole helppoa. Yritän valaista eteen tulevia ongelmia parilla esimerkillä.

The city of Bucha after liberation from Russian occupation. The bodies of the slain inhabitants.

Taustalla näette kuvan, joka on otettu Ukrainassa Butšan kaupungissa noin kuukausi sitten, kun Venäjän joukot olivat vetäytyneet kaupungista. Kuvassa näkyy miehen ruumis. Mies on siviili, ja hänen kätensä on sidottu selän taakse. Suomen rikoslakiin implementoitujen niin sanottujen Geneven sopimusten ja Rooman perussäännön mukaan siviilien surmaaminen sodassa on ehdottomasti kiellettyä aina ja kaikkialla. Jo kuvan perusteella on siten ilmeistä, että kuollut mies on joutunut sotarikoksen kohteeksi, mutta miten tekijä tai tekijät voidaan selvittää yksin kuvan perusteella?

Onkin todennäköistä, että kuvasta ilmenevän rikoksen selvittäminen on mahdotonta, kun otetaan huomioon, ettei Venäjä tulisi myötävaikuttamaan millään tavalla syyllisen tai syyllisten löytymiseen ja vastuuseen saattamiseen, päinvastoin. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan ne venäläiset sotilaat, jotka ovat voineet syyllistyä sotarikoksiin Butšassa, ovat palanneet kotimaahansa sotasankareina ja nauttivat siellä täydellistä immuniteettia.

Tämä toinen kuva on pysäytyskuva terroristijärjestö IS:n eli islamilaisen valtion julkaisemalta videolta. Kuvassa IS:n taistelijat murhaavat vangeiksi otettuja irakilaisia sotilaita ja alokkaita niin sanotussa Camp Speicher -joukkomurhassa vuonna 2014. Tuohon joukkomurhaan liittynyttä juttua on käsitelty Suomessa pari vuotta sitten. Kuvassa näkyy sekä tekijöitä että uhreja, mutta tekijät ovat joko naamioituneet tai sitten heidän kasvonsa näkyvät niin huonosti, ettei heitä voi tunnistaa. On selvää, ettei IS tulisi myötävaikuttamaan millään tavalla tekijöiden tunnistamiseen. Myös tästä kuvasta välittyvän ilmeisen rikoksen selvittämismahdollisuudet ovat siten miltei olemattomat.

Voidaan perustellusti kysyä, onko rikosprosessi toimiva, kun se ei kykene selvittämään edes näin ilmeisiä rikoksia?

Teot, joita Ukrainassa on tehty ja tehdään, ovat niin kauhistuttavia, että niitä on vaikea käsittää. Mistä rikosnimikkeistä puhutaan, kun joudutaan selvittämään tämänkaltaisia tekoja? Rikoslain 11 luvussa mainitut kriminalisoinnit ovat silloin keskiössä – kuten joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset. On myös ilmeistä, että Ukrainassa on tapahtunut hyökkäysrikos.

Kansainvälisen rikosoikeuden soveltamisesta on joka tapauksessa kysymys ja se on oikeudenalana varsin vaativa ja osin myös kiistanalainen.

Kaikki ne tapaukset, joissa keskeisistä kansainvälisistä rikoksista (core international crimes) epäiltyjä on saatu oikeuden eteen Suomessa tai muualla, osoittavat, että rikosprosessi voi olla toimiva, ja että rikosoikeudellisen puuttumisen mahdollistavat säännökset ovat useimmiten olemassa.

Rikosprosessi on kuitenkin aivan liian usein mahdottomien haasteiden edessä. Erilaiset näytön hankkimiseen, analysointiin ja luotettavuuteen liittyvät vaikeudet ovat omaa luokkaansa. Näyttö on Suomessa tutkinnassa olleiden tapausten osalta ollut sataprosenttisesti Suomen rajojen ulkopuolella. Vieras kulttuuri ja prosessissa väistämättä käytettävät useat vieraat kielet lisäävät vaikeusastetta. Käytännön kokemusta tämän kaltaisista rikosasioista on vähän, joten kansainvälisen rikosoikeuden osaaminen on helposti ohutta. Näiden rikosten kohdalla tarvitaan myös vankkaa kansainvälisen rikosprosessioikeuden osaamista sekä kykyä ja ennen kaikkea halua suunnitella rikosprosessivaiheita tavanomaisia rikosasioita innovatiivisemmin, mutta tietenkin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteita noudattaen. Näiden rikosasioiden hoitaminen vaatii resursseja, jolloin puhutaan niin henkilötyövuosista kuin muustakin resurssoinnista. Meillä ei Suomessa pystytä selvästikään panostamaan näiden rikosten hoitamiseen riittävästi.

Tarkoittaako tämä sitten sitä, ettei rikosoikeudellista puuttumista aina kannata edes harkita – ettei aina kannata edes yrittää?

Oma kantani on selvä – vastuullisesti toimivan oikeusvaltion toimintaperiaatteeseen kuuluu se, että myös sodissa ja toisessa valtiossa tehtyihin rikoksiin puututaan aina, kun siihen on aihetta ja rikosvastuun mahdollistavat säännökset ovat olemassa, ja kun asia voidaan konkreettisesti tutkia ja käsitellä tuomioistuimessa. Näin silläkin uhalla, että juttu toisensa jälkeen päättyisi syytteiden hylkäämiseen. Jo rikosvastuuseen joutumisen vaaralla on vakavaa moitittavuutta osoittavaa merkitystä.

Uskon, että kansanvälisen yhteisön on vaikea käsittää, ettei näin vakavista rikoksista joutuisi kukaan vastuuseen. Erityisen epäoikeudenmukaiseksi koetaan se, jos rikosten päätekijät, suunnitelmien ja käskyjen antajat, pääsevät kuin koirat veräjästä ja voivat jatkaa elämäänsä kaikessa rauhassa. Rankaisemattomuuden kulttuurin jatkumoa olemme saaneet todistaa liian monien sotien ja konfliktien kohdalla, ja silloin luottamus oikeusjärjestelmään oikeutetusti kokee kovan kolauksen.

Keskustelua tulee käydä pikemmin siitä, mikä kulloinkin on oikea taho puuttumaan. Tämä kysymys nousi esille myös Ukrainan valtakunnansyyttäjän kanssa käymässäni keskustelussa vähän Venäjän aloittaman hyökkäyssodan alkamisen jälkeen, joskin hieman eri valossa.

Keskustelussamme Ukrainan valtakunnansyyttäjä esitti vilpittömän pyynnön, että Suomi ja kansainvälinen yhteisö mahdollisuuksien mukaan ottaisivat hoitaakseen Ukrainassa aloitettuja Venäjän hyökkäyssodassa tehtyjä rikoksia koskevia esitutkintoja. Ukrainan valtakunnansyyttäjän yhtenä suurena huolenaiheena oli, ettei kukaan Ukrainassa jäisi henkiin huolehtimaan näistä esitutkinnoista ja epäiltyjen sotarikollisten vastuuseen saattamisesta. Huoli ei ole perusteeton. Tiedossani on esimerkiksi, että Ruandan kansanmurhan jälkeen oikeuslaitoksen henkilökunnasta oli elossa enää noin reilut 10 henkilöä.

Tässä keskustelussa on huomattava myös se, ettei kansainvälisiä ad hoc -tuomioistuimia useinkaan luoda sellaisiksi, että ne kykenisivät yksin hoitamaan kaikki tiettyyn sotaan tai aseelliseen selkkaukseen liittyvät rikosepäilyt. Tämän vuoksi myös valtioiden on huolehdittava siitä, että niillä on keskeisten kansainvälisten rikosten hoitamisen edellyttämä kyky ja valmius.

Suomi on osoittanut olevansa valmis ja kykenevä hoitamaan osuutensa taistelussa keskeisten kansainvälisten rikosten rankaisemattomuutta vastaan. Noin kymmenen vuotta sitten käsitelty Ruandan joukkotuhontajuttu, 2010-luvun lopussa käsitelty Irak-juttu ja tällä hetkellä käsittelyssä oleva Liberia-juttu osoittavat, että myös suhteellisen pienillä resursseilla voidaan luoda uusia ja ennakkoluulottomia menettelytapoja keskeisten kansainvälisten rikosten käsittelemiseksi.

Käsitykseni mukaan Suomi on edelleen ainoa maa maailmassa, joka on toimittanut tällaisia rikoksia koskevia oikeudenkäyntejä osittain vieraan valtion alueella.

Kiitos siitä, että Suomi on kyennyt hoitamaan kansainväliset velvollisuutensa, kuuluu tietysti myös niille valtiolle, jotka ovat tehneet yhteistyötä Suomen kanssa ja sallineet Suomen viranomaisten pääsyn omalle maaperälleen. Toimiva kansainvälinen yhteistyö onkin yksi tärkeimmistä edellytyksistä onnistuneille kansallisille rikosprosesseille. Yksikään kansallinen rikosprosessi tai oikeusjärjestelmä ei ole saari, joka voisi toimia ja kehittyä ilman vuorovaikutusta muun maailman kanssa.

Suomi on toiminnallaan antanut vahvan viestin siitä, että Suomi ei halua profiloitua kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneiden turvasatamana.

Rikosvastuun toteuttaminen Suomen viranomaisten toimesta esimerkiksi Ukrainassa  tapahtuneista kansainvälisistä rikoksista ei jää kiinni ajantasaisesta ja toimivasta lainsäädännöstä. Suurimmat esteet ovat muualla. Kansainvälisten rikosten tutkinnassa Ukrainassa on tapahtunut ennennäkemätöntä edistymistä verrattuna muihin vastaaviin tilanteisiin. Lukuisat kansainväliset toimijat (ICC, EU, EN, YK, monet kansainväliset instituutiot ja kansalaisjärjestöt) tukevat toistensa työtä ja aloitettuja esitutkintoja poikkeuksellisen laajasti ja intensiivisesti. Ne ovat tehneet sitä heti sodan syttymisestä lähtien. On hyvä syy odottaa, että nyt saadaan laadukasta näyttöä rikostapahtumista. Myös Suomen viranomaiset ovat hyvin tilanteen tasalla, ja mekanismit rikosten selvittämiseksi ovat valmiudessa. Tällaista en ole nähnyt aiemmin. Onkin toivottavaa, että käynnissä olevat ponnistelut parantavat ja tehostavat rikosten selvittämistä sekä varmistavat rikoksiin syyllistyneiden joutumista vastuuseen.

**

Kuten jo mainitsin, toisessa valtiossa tapahtuneiden rikosten tutkiminen ja syyttäminen on erittäin kallista. Se vie varoja, joita voitaisiin käyttää muihin tarkoituksiin. Kuulenkin usein kannanottoja siitä, ettei ole järkevää käyttää suomalaisten verovaroja satojen tai tuhansien kilometrien päässä ja mahdollisesti kymmeniä vuosia sitten tapahtuneiden rikosten selvittämiseen.

Taustalla on kuva isästä, joka suree Ukrainassa Mariupolin kaupungissa Venäjän joukkojen hyökkäyksessä kuollutta pientä poikaansa. Kuva sisältää mielestäni tyhjentävän vastuksen siihen, miksi myös suomalaisten verovarojen käyttäminen ihmisyyttä anteeksiantamattomasti loukkaavien rikosten selvittämiseksi ja syyttämiseksi ei ole vain järkevää, vaan myös välttämätöntä. Se on välttämätöntä ihmisyyden ja rahassa mittaamattomien arvojen suojelemiseksi ja turvaamiseksi. Kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus tehdä kaikkensa tuon pienen pojan ja hänen kohtalotoveriensa surmaajien vastuuseen saattamiseksi.

Lopuksi haluan lukea lainauksen Ruandassa joukkotuhonnan aikana olleita YK:n rauhanturvaajia komentaneen kanadalaisen kenraaliluutnantti Romeo Dallairen kirjasta ”Shake hands with the devil”. Dallaire kirjoittaa:

Voidaksemme asianmukaisesti surra kuolleita ja kunnioittaa eläviä tarvitsemme vastuuseen saattamista, emme syiden etsimistä. Meidän on poistettava maailmasta se rankaisemattomuus, jonka varjolla joukkotuhontaan osallistuneet pystyivät toimimaan. Meidän on korostettava periaatetta, jonka mukaan kaikki ovat tasavertaisia lain edessä, jotta kukaan ei edes hetkeksi tekisi sitä eettistä ja moraalista virhettä, että ajattelisi joidenkin olevan enemmän ihmisiä kuin toiset. Tuota virhettä kansainvälinen yhteisö välinpitämättömyydellään kannusti Ruandan joukkotuhonnan aikana.”

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös