Blogit

Kanoniseen lakiin perustuvan katolisen rippisalaisuuden arviointi rikos- ja prosessioikeudellisen sääntelynnäkökulmasta

Kirjoittanut Maura Ihatsu. Kirjoitus perustuu kirjoittajan maaliskuussa 2023 Itä-Suomen yliopistossa
hyväksyttyyn ja Prosessioikeusyhdistyksen palkitsemaan maisteritutkielmaan.
Tutkielma käsittelee katolisen papiston kanoniseen lakiin perustuvaa rippisalaisuutta suhteessa ilmoitus- ja ilmaisuvelvollisuuteen.
Tutkielma on luettavissa kokonaisuudessaan UEF:n sähköisessä julkaisuarkistossa (eRepo).
Kanoniseen lakiin perustuvan katolisen rippisalaisuuden arviointi rikos- ja prosessioikeudellisen sääntelyn näkökulmasta

Olen edelliseltä ammatiltani ortodoksisen uskonnon opettaja. Yläkoululaisille ripistä opettaessani huomasin, että rippisalaisuus oli oppilaista kiehtovaa. Varmaankin se vaikutti mystiseltä ja jännittävältä – salaisuudethan ovat kutkuttavia. Oppilaat olivat täynnä kysymyksiä. Eikö pappi tosiaan saa paljastaa mitään? Eikö edes siinä tapauksessa, jos … *tähän fiktiivinen, dramaattinen tilanne*.

Peruskoulun opetustilanteissa nousevat kysymykset olivat ratkottavissa arkikokemuksella. Myöhemmin oikeustieteen opinnoissani törmäsin sielunhoitotilanteen salassapitovelvollisuuteen ja sen rajoihin, kun seurasin käräjäoikeuden käsittelyä, jossa todistaja kieltäytyi todistamasta vedoten kirkkolain todistuskieltoon. Tuomioistuin kuitenkin katsoi, ettei kieltäytymiseen ollut perusteita. Tämä herätti mielenkiintoni ja sai minut tutkimaan, miten pappien ja sielunpaimenten todistamisvelvollisuutta on laissa säädelty. Millä perusteella sielunpaimen voi kieltäytyä todistamasta? Ketä tai mitä kieltäytymisvelvollisuudella suojellaan? Onko sääntely samanlaista kaikkien sielunpaimenten kohdalla?

Rippisalaisuus on vanhin todistuskielloistamme. Siitä on säädetty ensimmäisen kerran Ruotsin kirkkolaissa 1600-luvulla, jolloin sen rikkomisesta rangaistiin kuolemalla. Tämä sinänsä ei ole kovin yllättävää. Sen sijaan on erinomaisen yllättävää, että rippisalaisuudella on edelleen lainsäädännössämme niin vahva ja vakiintunut asema, että sitä tulee tuomioistuimessa suojella silloinkin, kun kaikki asianomaiset olisivat siitä valmiit luopumaan – tosin vain kansankirkkojen kohdalla. Tällöin kyse ei ole enää ihmisten perusoikeuksien suojelemisesta, vaan uskonnollisen toimituksen suojelemisesta asianomaisten kustannuksella.

Tämän ymmärtämiseen tarvitaan väkisinkin kontekstia. Sitä antaa kanoninen oikeus.

Katolisen kirkon kanoninen oikeus on useimmille tuttu oikeushistorian kursseilta. Keski-Euroopassa keskiajalla syntynyt kanonisen lain kokoelma oli tärkeä työkalu vuosisatojen ajan, kun katolisella kirkolla oli Euroopassa merkittävä hallinnollinen rooli. Huolimatta uskonnollisesta luonteestaan, kanoninen laki ei varsinaisesti ole uskonopillinen esitys vaan eräänlainen hallintolaki. Se sisältää sääntelyä mm. rippisalaisuudesta, rippisalaisuuden rikkomisesta ja rangaistusseuraamuksista ja näitä koskevista prosesseista. Pähkinänkuoressa katolista pappia koskeva rippisalaisuus on seuraavanlainen: ripillä esille tulleet asiat eivät ole papin ”inhimillisessä tietoisuudessa”, vaan hän toimii ikään kuin mekaanisena välittäjänä ripittäytyjän ja Jumalan välillä. Hänen tulee poikkeuksetta toimia tämän logiikan mukaisesti. Rippisalaisuuden rikkominen johtaa ekskommunikaatioon, kirkon yhteydestä erottamiseen, jonka voi kumota vain paavi.

Katolisen rippisalaisuuden ehdottoman velvoittavaa luonnetta ei ole meidän todistusoikeudessamme huomioitu. Miksi olisikaan? Kanoninen oikeus ei ole meitä velvoittava oikeusjärjestys. Sielunhoidon luottamuksellisuus on oikeudenkäymiskaaressa huomioitu todistamiskiellolla, joka on ehdollinen ja jonka kumoaa sielunhoitoa saaneen todistelulle antama suostumus. Todistamiskielto on säädetty sielunhoitoa saaneen henkilön luottamuksen suojaksi. Sen tarkoitus on suojella yksilöiden uskonnonvapautta, ei uskonnollisten yhdyskuntien uskonnollisia toimituksia.

Tähän liittyy pari muttaa. Ensinnäkin, kanoninen oikeus on joitakin meitä velvoittava oikeusjärjestys. Maassamme asuu joitakin kymmeniä tuhansia katolilaisia ja vihittyjä pappeja on muutama kymmenen. He ovat kaikki kanonisen lain velvoittamia. Toiseksi, sielunhoitoa koskeva pykälä sisältää viittaussäännöksen kansankirkkojen omiin todistelua koskeviin säännöksiin. Ne säätelevät rippisalaisuudesta hyvin eri tavalla ja eri perustein kuin oikeudenkäymiskaari.

Esittämäni hypoteettinen tilanne, jossa rippisalaisuutta suojellaan siihen osallistuneiden tahdon vastaisesti, on teoriassa mahdollinen silloin, kun on kyse kansankirkkojemme rippisalaisuudesta. Sekä evankelisluterilainen kirkkolaki että ortodoksisesta kirkosta annettu laki säätävät papin todistuskiellosta ehdottomasti niin, ettei siitä voida poiketa edes ripittäytyjän suostumuksella. Ensisijainen suojelun kohde ei ole yksilön luottamuksensuoja tai uskonnonvapaus, vaan itse rippi. Vaikka kumpikaan kansankirkoista ei ole suoraan katolisen kanonisen oikeusjärjestyksen alainen, on kanonisella oikeudella kuitenkin tässä kehityksessä selkeä rooli: ortodoksinen kirkko noudattaa omaa kanonista lakiaan, jonka velvoittavuus on kansallisessa lainsäädännössä huomioitu ja johon mm. pyhiä toimituksia koskeva lainsäädäntö pohjautuu; evankelisluterilaisen kirkon rippikäsitys taas pohjautuu historiallisesti katoliseen rippiin. Kaiken takana on siis kanoninen laki.

Tämä rippisalaisuuden potentiaalinen suojeleminen asianomaisten tahdonvastaisesti ei kuitenkaan ollut tutkielmani kärki. Perehtyessäni sielunhoitoa ja rippisalaisuutta koskevaan lainsäädäntöön tulin nimittäin siihen tulokseen, että tämänhetkinen tilanne on perustuslain vastainen: tuomioistuin soveltaa kahdenlaista rippisalaisuutta koskevaa todistuskieltoa: yhtä kansankirkon papistolle ja toista muille sielunpaimenille.

Sinänsä mitään uutta ei ole siinä, että kansankirkkomme nauttivat erityisasemaa, sillä niillä on erityislaatuinen kulttuurihistoriallinen asema. Todistuskiellon erityislaatuisuus ei kuitenkaan nouse kulttuurihistoriastamme, paitsi ehkä epäsuoraan – oikeudenkäymiskaaren lakiuudistuksen valmistelussa ei ehkä vaan haluttu lähteä räjäyttämään auki kansankirkkoja koskevaa sääntelyä. Tältä asia suoraan sanoen vähän vaikuttaa.

Tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että räjäyttämättä asia ei ratkea. Tällöin vaihtoehtoina olisivat täysin tasapäistävä sääntely, tai sellainen sääntely, joka huomioisi kanonisen oikeuden velvoittavuuden niiden kohdalla, joita se todellisuudessa suoraan koskee. Käytännössä tämä tarkoittaa ortodoksista kirkkoa ja katolista kirkkoa.

Täysin tasapäistävä sääntely ei olisi tarkoituksenmukainen. Vanhakirkollinen rippisalaisuus ei muutu, vaikka lakia kuinka muutettaisiin. Reaalisesti ”puhumispakolla” ei siis saavutettaisi mitään: ne, jotka eivät nyt puhu, tuskin puhuisivat rangaistuksen uhallakaan. Toki voi olla sitä mieltä, että kanonisen rippisalaisuuden ehdottomasta suojelemisesta luopuminen olisi tärkeä viesti ulospäin, mutta mistä se viestisi? Väitän, että avoimuuden sijaan se ainoastaan lisäisi epäluottamusta puolin ja toisin.

Sellainen, mikä on keskeistä jonkin uskonnollisen yhteisön itseymmärrykselle, voi näyttäytyä täysin tarpeettomana uskontoa harjoittamattomalle. Uskonnonvapauden yksi hienous on kuitenkin juuri siinä, että vähemmistöillä on vapaus harjoittaa kulttia, joka on enemmistölle täysin käsittämätöntä. Sen merkitys saakin jäädä salatuksi suurelta yleisöltä – vapaus ei edellytä oman uskonnollisen kielen kääntämistä niiden kielelle, jotka jäävät kuitenkin itse mysteeristä ulkopuolisiksi.

Ehdotankin, että sielunpaimenten todistuskieltoa koskeva sääntely muutetaan huomioimaan kanoninen vaitiolovelvollisuus. Samalla on kuitenkin vältettävä tilanne, että tuomioistuin joutuu suojelemaan kanonista oikeutta asianomaisten tahdonvastaisesti. Tästä syystä kanonisen rippisalaisuuden velvoittamille tuleekin antaa ehdoton vaitiolo-oikeus, ei vaitiolovelvollisuutta. Tällöin tuomioistuin ei enää suojele rippiä, vaan uskonnonvapautta.

1 ajatus aiheesta “Kanoniseen lakiin perustuvan katolisen rippisalaisuuden arviointi rikos- ja prosessioikeudellisen sääntelynnäkökulmasta”

  1. Riitta Ollila

    Kanonisen oikeuden velvoittavuutta katolisen ja ortodoksisen kirkon pappeja kohtaan voidaan arvioida samalla tapaa kuin EU-oikeuden velvoittavuutta. Kanonien oikeus velvoittaa sen piirissä olevia pappeja ja heille voi tulla oman orgaisaation ja työnntajan taholta, jos he toimivat vastoin sitä. Suomessa osataan tulkita direktiivin ja asetuksen velvoittavuutta lainsäädännön soveltamisessa. Tulkintaa voisi kehittää tältä pohjalta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top