Mika Hemmo, Välimiesmenettely. Alma Talent 2022. I-XL +1378 sivua.
Tämän arvostelun on kirjoittanut oikeusneuvos (em.) Gustaf Möller. Arvion suppeampi versio julkaistaan pian ilmestyvässä Lakimies-lehden niteessä.
Esiteltävänä oleva teos on kaupallista välimiesmenettelyä koskeva yleisesitys. Niin kuin teoksen kannessa mainitaan, tarkastelu kohdistuu Suomen oikeuteen, mutta useat kansainväliset lähteet, muun muassa vuonna 1958 New Yorkissa tehty ulkomaisten välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskeva yleissopimus ja UNCITRAL:in kansainvälistä kaupallista välimiesmenettelyä koskeva mallilaki, jäljempänä mallilaki, on laajalti otettu huomioon. Teoksessa ei ole esipuhetta, joka olisi selvittänyt sen syntyprosessia.
Mika Hemmo on nuorena väitellyt ja professoriksi tullut arvostettu siviilioikeuden tutkija. Hän on myös paljon käytetty oikeudellinen asiantuntija. Hänellä on vankka kokemus välimiehenä. Hemmo on ottanut vastaan kovan haasteen ryhtyessään kirjoittamaan mittavaa teosta ”Välimiesmenettely”, joka sisältää nimikkeensä mukaisesti prosessioikeutta.
Teoksessa on 19 pääjaksoa. Sen ensimmäisen pääjakson otsikko on ”Välimiesmenettelyn lähtökohdat – sääntely ja yleiset periaatteet”. Tuossa pääjaksossa selostetaan muun muassa välimiesmenettelyä koskevaa normistoa, välimiesmenettelyn systemaattista asemaa ja sen yleisiä oppeja. Pääjaksossa esitetty on ansiokasta ja luotettavaa tekstiä.
Jossain määrin yllättävältä saattaa tuntua, että ns. Bryssel I -asetusta [1] käsitellään alajaksossa, joka on otsikoitu ”Välimiesmenettelyä koskevaa normistoa”. Tuota asetusta ei sen 1 artiklan 2 kappaleen d kohdan mukaan sovelleta välimiesmenettelyyn. EU-tuomioistuimen Bryssel I -asetuksen välimiesmenettelyä koskevaa soveltamisrajoitusta koskevaa oikeuskäytäntöä on kyllä varsin perusteltua käsitellä teoksessa.
Teoksen sivuilla 8–9 käsitellään lyhyesti valtion ja yksityisen sijoittajan välisten riitojen ratkaisemista koskevia monen- ja kahdenvälisiä sopimuksia. Tässä yhteydessä esitetään, aivan oikein, että kahdenvälisissä investointisuojasopimuksissa eli ns. BIT-sopimuksissa käytetään monesti sellaista välimiesmenettelyä koskevaa ehtoa, jolla valtio-osapuoli sitoutuu yksipuolisesti välimiesmenettelyyn. Tällöin sijoittaja ei ole etukäteen sidottu ratkaisutapaan, vaan välimiesmenettely edellyttää, että tämä haluaa syntyneen riidan ratkaisemista välimiesmenettelyssä. Samalla esitetään kuitenkin, että molempia eli sijoittajaa ja valtio-osapuolta sitovat välimiesmenettelymääräykset eivät kuitenkaan ole harvinaisia esimerkiksi Suomen tekemissä sopimuksissa. Tämän väitteen tueksi viitataan sivulla 9 alaviitteessä 28 eräisiin Suomen tekemiin BIT-sopimuksiin ja katsotaan niistä ilmenevän, että yksipuolisesti ja molemminpuolisesti sitovien välimiesmenettelymääräysten vuorottainen käyttö ilmenee eräistä Suomen tekemistä BIT-sopimuksista.
Tältä osin esitys on harhaanjohtava. Edellä mainitussa alaviitteessä tarkoitetut molemminpuolisesti sitovat välimiesmenettelymääräykset koskevat sopimusvaltioiden välisiä BIT-sopimusten tulkintaa ja soveltamista koskevia riitoja eivätkä lainkaan sijoittajan ja valtio-osapuolen välisiä riitoja. Sijoittajan ja valtio-osapuolen välisiä riitoja koskevat määräykset välimiesmenettelystä ovat kaikissa edellä mainituissa alaviitteissä mainituissa sopimuksissa, samoin kuin yleensä bilateraalisissa BIT-sopimuksissa, vain valtio-osapuolta sitovia.
Sivuilla 11–12 todetaan tiivistetysti, että Suomen laki välimiesmenettelystä, jäljempänä VML, vastaa olennaisilta osiltaan mallilakia, eikä säännöksissä ole periaatteellisesti merkittäviä jännitteitä. Samalla huomautetaan, että yksityiskohtaisella tasolla on kuitenkin havaittavissa joukko eroja, joista suuri osa mainitaan. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan mainita, että välitystuomion tunnustaminen ja täytäntöönpano voidaan mallilain mukaan evätä siinäkin valtiossa, jossa se on annettu, samoilla perusteilla, joilla välitystuomio voidaan asianosaisen kanteesta tuossa valtiossa kumota. Näin on siinäkin tapauksessa, ettei välitystuomion kumoamista koskevaa kannetta ole nostettu määräajassa. VML:n mukaan Suomessa annetun välitystuomion tunnustamista ja täytäntöönpanoa ei voida täällä evätä niillä perusteilla, joilla välitystuomio voidaan kumota, ellei välitystuomiota ole kumottu määräajassa nostetun kanteen johdosta. Tältä osin VML eroaa oleellisesti mallilaista. Meillä ei ole pidetty asianmukaisena, että täällä annetun välitystuomion tunnustaminen ja täytäntöönpano voitaisiin evätä VML:ssä säädetyllä kumoamisperusteella, vaikka välitystuomiota ei ole säädetyssä määräajassa nostetun kanteen johdosta täällä kumottu.
Sivuilla 41–43 käsitellään ns. delokalisoitua välimiesmenettelyä. Esitys on realistinen ja vakuuttava. Siinä pysytään ”jalat maassa”. Niin kuin Leo Raape vuonna1961 ilmestyneessä teoksessaan totesi ”Das Schiedsgericht thront nicht über der Erde, es schwebt nicht in der Luft, es muß irgendwo landen, irgendwo erden.” Tämä usein lainattu väite, joka koskee kansainvälistä kaupallista välimiesmenettelyä, pitää edelleenkin paikkansa.[2]
Teoksen 2. pääjakson otsikko on ”Välimiesmenettelyn johtavat periaatteet”. Siinä käsitellään muun muassa asianosaisten menettelyä koskevaa määräämisvaltaa VML:n mukaan. Sivulla 56 esitetään VML:n esitöihin viitaten, etteivät välimiehet ole velvollisia suostumaan kaikkeen siihen, miten asianosaiset tahtovat menettelyn järjestää. Samalla todetaan, että lainvalmistelutöiden mukaan rajanveto tässä suhteessa on tehtävä sen mukaan, millaisiin menettelyjärjestelyihin asianosaisten ja välimiesten välillä tehdyn ”välimiessopimuksen” voidaan katsoa välimiestä velvoittavan. Saman sivun alaviitteessä 5 esitetään, että hallituksen esityksen (HE 202/1991) sivulla 19 oleva viittaus ”välimiessopimukseen” on hieman erikoinen ja että luonnollisempi näkökulma on ajatella ”välimiehillä yleisten käytäntöjen ja kokemusten perusteella olevia odotuksia välimiesmenettelyn toteuttamistavasta.” – Tähän on helppo yhtyä.[3] Kysymyksessä on ilmeisesti hallituksen esityksen perusteluja laadittaessa tapahtunut lapsus.
Teoksen 3. pääjakson otsikko on ”Välimiesmenettelyn käyttöala ja edut”. Siinä käsitellään sivuilla 86–94 valintaa yksinkertaisen ja yksityiskohtaisen välityslausekkeen välillä. Siinä ei eroteta toisistaan välitysopimusta ja välimiesmenettelyä koskevaa sopimusta. Näistä välityssopimus on sopimus riidan tai riitojen jättämisestä välimiesten ratkaistavaksi ja jälkimmäinen sopimus riidan tai riitojen ratkaisemisessa noudatettavassa menettelystä.[4] Tällä erottelulla saattaa olla merkitystä esimerkiksi arvioitaessa, edellyttääkö sopimus ollakseen pätevä kirjallista muotoa tai minkä valtion lakia sovelletaan sopimukseen. Kirjan ko. alajaksoissa olevia kysymyksiä käsiteltäessä tällä erotuksella ei ehkä ole merkitystä, mutta näiden sopimusten erottaminen toisistaan olisi tässäkin yhteydessä voinut olla paikallaan.
Teoksen 4. pääjakson otsikko on ”Välityssopimus ja asian välityskelpoisuus välimiesmenettelyn edellytyksinä”. Siinä käsitellään muun muassa erillisyysperiaatteen (separability doctrine) asemaa kotimaisissa ja kansainvälisissä oikeuslähteissä. Sivun 111 alaviitteessä 48 esitetään, että korkein oikeus olisi ratkaisussa KKO 1983 II 50 erillisyysperiaatteen mukaan voinut jättää välityssopimuksen pätemättömyyttä koskevan väitteen vailla merkitystä, koska tuota väitettä oli perusteltu pääsopimuksen pätemättömyydellä, joka ei sellaisenaan voi johtaa välityssopimuksen sitoutumattomuuteen, eikä välityssopimuksen ollut väitetty olleen tehoton jostakin sitä koskevasta itsenäisestä syystä johtuen. Edelleen esitetään, ettei tuolla ratkaisulla ole ratkaisun KKO 1996:61 jälkeen prejudikaattiarvoa. Viimeksi mainitussa tapauksessa vastaaja oli väittänyt vastaajan ja kantajan välisen sopimuksen olevan pätemätön, koska sopimuksen solmiminen oli perustunut virheellisiin edellytyksiin. KKO katsoi, ettei väitteellä ollut merkitystä sopimukseen otetun välityslausekkeen pätevyyttä arvioitaessa.
Mitään ristiriitaa ei kuitenkaan näytä olevan näiden kahden ratkaisun välillä. Ratkaisun KKO 1983 II 50 perusteluissa korkein oikeus lausui muun muassa seuraavaa: ”Koska A Oy ja sen myötäpuolet (eli kantajat) olivat kihlakunnanoikeudessa väittäneet, että välityslauseke oli pätemätön, kihlakunnanoikeuden olisi siis pitänyt, ennen kuin se E Oy:n väitteen johdosta antoi ratkaisun toimivallastaan käsitellä pääasiaa, tutkia kysymys välityslausekkeen pätevyydestä, vaikkei sitä ollut vaadittu kanteessa.” Alemmat oikeudet olivat katsoneet, ettei vaatimusta välityssopimuksen pätemättömäksi julistamista voitu tutkia, koska tuota vaatimusta ei ollut esitetty kanteessa eikä tuota vaatimusta huomioon ottaen OK 14:2 §:n säännökset voitu jutussa esittää. Korkein oikeus totesi siis kantajien kihlakunnanoikeudessa väittäneen, että välityslauseke oli pätemätön. Tällä perusteella korkein oikeus katsoi, että kihlakunnanoikeuden olisi pitänyt, ennen kuin se tuon väitteen johdosta antoi ratkaisun toimivallastaan käsitellä pääasiaa, tutkia kysymys välityslausekkeen pätevyydestä. Näin ollen korkein oikeus ei ratkaisussaan lainkaan ottanut kantaa kysymykseen välityslausekkeen itsenäisyydestä pääsopimuksen pätemättömyystilanteessa, vaan katsoi, että kihlakunnanoikeuden tulisi, ennen kuin se antoi ratkaisun toimivallastaan käsitellä pääasiaa, tutkia kysymys välityssopimuksen pätevyydestä. Alemmat oikeudet olivat siis korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan menetelleet virheellisesti, koska ne eivät olleet ottaneet kantaa välityssopimuksen (ei siis pääsopimuksen) pätevyyteen.
Mikään ei myöskään viittaa siihen, että KKO olisi ratkaisussaan KKO 1996:61 antanut ratkaisun, joka olisi ristiriidassa ratkaisun KKO 1983 II 50 kanssa. Ratkaisua KKO 1996:61 ei ole tehty täysistunnossa eikä edes vahvennetulla jaostolla. Sen perusteluista mikään ei viittaa siihen, että ratkaisussa olisi poikettu jostakin aikaisemmasta prejudikaatista. Myöskään ratkaisun otsikon yhteyteen ei ole merkitty ”vrt. KKO 1983 II 50.” Tässä yhteydessä voidaan lisäksi todeta, että korkein oikeus on jo ratkaisussa KKO 1954 II 11 hyväksynyt erillisyysperiaatteen katsoessaan, että pääsopimuksen voimassaolon lakkaaminen ei merkinnyt sitä, että siihen sisältyvä välityslauseke lakkaisi olemasta voimassa siltä osin, kuin se koski sen seikan selvittämistä, olivatko ja millä tavalla sopijapuolet täyttäneet pääsopimuksessa johtuvat velvollisuutensa ja sen perusteella tapahtuvaa sopijapuolten välien selvittelyä.
Samassa pääjaksossa sivuilla 118–119 selostetaan Ruotsin HD:n tapausta NJA 2010 s. 600 ja katsotaan siinä otetun kantaa siihen, onko välimiesmenettelyn aikana tapahtunut osittainen vaatimuksista luopuminen merkinnyt välityssopimuksen raukeamista tältä osin. – Tuossa asiassa ei kuitenkaan ollut kysymys vaatimuksista luopumisesta vaan vaatimusten peruuttamisesta. Samassa pääjaksossa käsitellään sivuilla 184–185 KKO:n ratkaisua 2020:89. Siinä on arvioitu kaupalliseen sopimukseen sisältyneen välityslausekkeen asemaa tilanteessa, jossa liiketoimintasiirron luovutuksensaaja on jatkanut kaupallisen sopimuksen mukaista toimintaa luovuttajan sopimuskumppanin kanssa sopimatta nimenomaisesti sopimuksen siirtymisestä. KKO päätyi siihen, ettei välityssopimus ollut voimassa luovutuksensaajaan nähden. – Sivulla 185 esitetään KKO:n ratkaisun jättävän sijaa kritiikille. Tähän on helppo yhtyä ainakin siltä osin kuin kysymyksessä on KKO:n ratkaisun perusteluista kysymyksessä olevin osin. Onko näin myös ratkaisun lopputuloksen osalta, on vaikeata arvioida perehtymättä jutun asiakirjoihin. Kysymys lienee ratkaisusta in casu, eikä siitä voine tehdä yleisempää päätelmä. Tämä ilmenee jo ratkaisun otsikosta, jonka mukaan luovutuksensaajan ei korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla ollut näytetty sitoutuneen välityslausekkeeseen tai muutoin hyväksyneen sitä.
Sivulla 196 esitetään, että pakottava lainsäädäntö saattaa toisinaan rajoittaa välityssopimuksen pääsopimuksen edunsaajaa sitovaa vaikutusta. Samalla todetaan, että Suomen oikeudessa näin näyttää tapahtuvan myös eräissä vakuutussuhteissa. Tämän katsotaan johtuvan siitä, että VakSopL 3.1 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa VakSopL:n säännöksistä muun vakuutetun tai vakuutuskorvaukseen oikeutetun kuin vakuutuksenottajan vahingoksi, on mitätön. – On vähintäänkin kyseenalaista, tarkoitetaanko tällä myös VakSopL 74 §:ään alun perin sisältynyttä säännöstä, jonka mukaan kanne voitiin nostaa myös kantajan kotipaikan tuomioistuimessa. Tällainen oikeuspaikkasäännös ei vaikuta asian välityskelpoisuuteen. Myöskään VakSopL:n esitöistä ei näytä olevan saatavissa mitään tukea tälle kannalle. Kun VaksopL:ssä ei ole säännöstä siitä, missä kanne voidaan nostaa, näyttää entistäkin selvemmältä, ettei mikään pakottava lainsäädäntö rajoita välityssopimuksen pääsopimuksen edunsaajaa sitovaa vaikutusta. Niin kuin jäljempänä todetaan, ei tuomioistuimen toimivaltaa koskevien säännösten luonteesta kuitenkaan voida tehdä mitään päätelmää asian välityskelpoisuudesta.
Sivulla 207 käsitellään yhteisön toimielimen päätöksen pätevyyttä koskevia riitoja, joihin liittyy painava käytännön tarve ratkaista kysymys yhdessä menettelyssä kaikkia osakkeenomistajia, yhdistyksen jäseniä tai vastaavia keskenään samassa asemassa olevia henkilöitä koskien. Tässä yhteydessä viitataan osakeyhtiölain 21:4.2:n säännökseen, jonka mukaan tuomio, jolla yhtiökokouksen päätös on julistettu pätemättömäksi tai päätöstä on muutettu, on voimassa myös niihin osakkeenomistajiin nähden, jotka eivät ole yhtyneet kanteeseen. Teoksessa esitetään, että vastaavat prosessuaaliset vaikutuksesta välimiesmenettelyssä ovat jäänet vähälle huomiolle. Tässä voidaan kuitenkin viitata oikeuskirjallisuuteen.[5] Ratkaisun KKO 1966 II 80 mukaan osuuskunnan sääntöjen määräystä, jonka mukaan osuuskunnan ja sen jäsenten väliset riidat oli ratkaistava välimiesmenettelyä noudattaen, oli sovellettava myös osuuskunnan kokouksessa tehdyn päätöksen pätemättömäksi julistamista koskevaan asiaan.
Sivulla 229 käsitellään Bryssel I -asetuksen 24 artiklassa olevia määräyksiä tilanteissa, joissa jäsenvaltioiden tuomioistuimilla on asianosaisten kotipaikasta riippumaton yksinomainen toimivalta. – Tuomioistuimen asianosaisen kotipaikasta riippumaton toimivalta tietyissä asioissa ei sinänsä vaikuta siihen, ovatko nämä asiat välityskelpoisia vai ei. Näin olisi myös siinä tapauksessa, ettei Bryssel I -asetuksessa olisi säännöstä, jonka mukaan asetus ei koske välimiesmenettelyä. Siitä, että jollakin tuomioistuimella on yksinomainen toimivalta tietyissä asioissa, ei sinänsä seuraa, etteivät nämä asiat olisi välityskelpoisia. Vastaavasti tietyt asiat voivat olla välityskelvottomia, vaikkei millään tuomioistuimella olisi yksinomaista toimivaltaa tutkia niitä, vaan asianosaiset voisivat tekemällä oikeuspaikkasopimuksen sopia toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Näin ollen Bryssel I -asetuksen 24 artiklan käsitteleminen tässä yhteydessä on ollut tarpeetonta ja ehkä jopa harhaanjohtavaa.
Sivuilla 246–250 käsitellään mahdollisuutta käsitellä kiinteistöriitoja välimiesmenettelyssä. Esitys on varsin vakuuttava, ja on helppo yhtyä siihen erityisesti siltä osin kuin – vastoin eräässä vuonna 2005 ilmestyneessä juhlajulkaisussa esitettyyn – esitetään, että myös omistajanvaihdokseen tähtäävä kiinteistöä koskeva sopimusperusteinen vaatimus sekä sellaiset riidat, jotka koskevat oikeutta käyttää yhteistä esinettä ja yhteisen esineen jakoa, voidaan käsitellä välimiesmenettelyssä.
Teoksen 5. pääjakson otsikko on ”Välimiesmenettelyn aloittamisilmoitus ja vireilletulo.” Sivulla 297 esitetään, että kanne hyväksytään siltä osin, kuin se ei ole ilmeisen perusteeton, jos asianosainen ei halua myötävaikuttaa asian materiaaliseen käsittelyyn ja jättäytyy pois välimiesoikeuden istunnosta tai ei anna kirjallisia lausumia.
Tämä kanta ei ole oikea, ja se näyttää myös olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä teoksessa jäljempänä esitetään. Todetaanhan teoksen sivuilla 600–601 aivan oikein, ettei välimiesmenettelyssä voida antaa tuomioistuinprosessia vastaavaa yksipuolista tuomiota, joka siviiliprosessissa merkitsee vastaajan passiivisuuteen perustuvaa kanteen hyväksymistä siltä osin, kuin kanne ei ole selvästi perusteeton. Samassa yhteydessä todetaan myös, ettei välimiesmenettelyssä tunneta yksipuoliseen tuomioon liittyvää mahdollisuutta hakea takaisinsaantia, vaan välitystuomio on tällaisessa tilanteessa pysyvyydeltään normaali välitystuomio.
Sivuilla 323 ja 344 esitetään, että välitystuomio voidaan kumota VML 41.1,2 §:n nojalla, jollei välimies ole täyttänyt asianosaisten sopimia erityisvaatimuksia häneltä edellyttävästä koulutuksesta, ammatillisesta kokemuksesta tai muista ominaisuuksista. Tuossa lainkohdassa mainitaan välitystuomion kumoamisperusteena se, ettei välimiestä ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä. Lainkohdan sanamuoto ei tosin näytä kattavan tilannetta, jossa välimies ei täytä asianosaisten sopimia välimieheltä edellytettäviä vaatimuksia. Laissa säädettyjä, välitystuomion kumoamisperusteita ei myöskään pitäisi tulkita laajentavasti. Teoksessa esitetty kanta on kuitenkin perusteltavissa, kun ei mikään muukaan välitystuomion kumoamisperuste sovellu.
Sivulla 326 esitetään, että välimiesoikeuden sihteerin tehtävien laajentaminen siten, että tämä kirjoittaisi kertoelman on suhtauduttava torjuvasti. Näin on sen vuoksi, koska kertoelman kirjoittaminen ei ole varsinaisesta päätöksenteosta erottuva toimenpide, vaan sen laatiminen sisältää myös päätösharkintaa mahdollisesti ohjaavia kannanottoja siinä, mitä asianosaisten lausumissa esittämää pidetään asiassa ensisijaisena ja mitä vähemmän tärkeänä. – Tähän on varsin helppoa yhtyä. Suomessa ja ilmeisesti myös Ruotsissa varsinkin eräillä välimiehinä toimivilla asianajajilla näyttää olevan tapana antaa kertoelman kirjoittaminen välimiesoikeuden sihteerin tai joskus jopa muun samassa toimistossa työskentelevän muun lakimiehen tehtäväksi. Toivottavasti se, mitä arvioitavana olevassa teoksessa tältä osin esitetään, johtaa siihen, ettei tällaista käytäntöä enää vastaisuudessa esiinny.
Teoksen 6. pääjakson otsikko on ”Välimiesten asema ja tehtävät”. Sivuilla 403–404 käsitellään välimiehen vastustamista institutionaalisessa välimiesmenettelyssä. Siinä esitetään, että asianosainen, joka on vastustanut välimiehen vahvistamista vetoamalla esteellisyysperusteina pidettäviin seikkoihin, mutta ei ole esittänyt varsinaista esteellisyysväitettä vahvistamisen jälkeen, on VML 41.2 §:n estämättä säilyttänyt oikeutensa vaatia välitystuomion kumoamista väitetyn esteellisyyden perusteella. – Ei ole aivan selvää, että tämä kanta hyväksyttäisiin oikeuskäytännössä. Mahdotonta ei näet ole, että asianosaisen, jollei hän vahvistamisen jälkeen ole esittänyt varsinaista esteellisyysväitettä, katsotaan luopuneen vetoamasta niihin esteellisyysperusteina pidettäviin seikkoihin, joilla hän vastusti välimiehen vahvistamista, kun välitysinstituutti hänen vastustamisestaan huolimatta on vahvistanut välimiehen.
Teoksen 7. pääjakson otsikko on ”Välimiesoikeuden toimivalta ja tutkimisvalta”. Sivulla 443 käsitellään ratkaisua KKO 2008:102 ja esitetään, että välityssopimuksen suppea tulkinta on tullut selkeästi hylätyksi tuossa ratkaisussa. – KKO:n ratkaisussa oli kuitenkin kysymys siitä, voitiinko rikokseen perustuva vaatimus tutkia välimiesmenettelyssä eikä välityssopimuksen tulkinnasta. Alemmat oikeudet olivat virheellisesti katsoneet, ettei kysymys ollut yksityisoikeudellisesta vaatimuksesta. Tämän näyttää tekijä kyllä huomanneen todetessaan, että välityssopimuksen sanamuoto ei saanut huomiota KKO:n yksimielisessä päätöksessä vaan ainoastaan esittelijän mietinnössä.
Sivulla 488 esitetään, että välityssopimusta tulee pitää rauenneena, jollei välitystuomiota ole annettu sovitussa määräajassa. Tuon kannan tueksi viitataan siihen, että vuoden 1928 VML:n 19.1 §:ssä säädettiin nimenomaisesti, että välityssopimusta tuli pitää kyseiseen välimiesmenettelyssä käsiteltävänä olleen kysymykseen nähden rauenneena, jos välitystuomiota ei ollut julistettu välityssopimuksen mukaisessa ajassa. Lisäksi kirjassa esitetään, että nykyisen lain valmistelutöistä on saatavista välillistä – tosin heikohkoa tukea – sille, ettei säännöksen poistamisella ole tarkoitettu muuttaa oikeustilaa. Samalla viitataan yhteen suomalaisen asianajajan kirjoittamaan artikkeliin ja erään käräjäoikeuden ratkaisuun, jossa käräjäoikeus katsoi, että välityssopimuksen voimassaolo tällaisessa tapauksessa oli päättynyt, eikä välityssopimuksen perusteella voitu nimetä uutta välimiestä.
On vähintäänkin kyseenalaista voidaanko nykyisen lain valmistelutöistä saada edes heikohkoa tukea kyseiselle kannalle. Siitä, että nykyisestä laista on poistettu säännös välityssopimuksen raukeamisesta siinä tapauksessa, että välityssopimuksessa mainitut välimiehet eivät ole käytettävissä tehtävään, tuskin voidaan, toisin kuin sivun 488 alaviitteessä 142 esitetään, saada tukea sille kannalle, ettei vuoden 1928 lain 19.1§:n säännöksen poistamisella ole tarkoitettu muuttaa oikeustilaa. Kun voimassa olevaan lakiin ehdotettiin otettavaksi uusi säännös välimiehen nimeämisestä siinä tapauksessa, että välityssopimuksessa nimetyt välimiehet eivät ole käytettävissä tehtävään, oli luonnollista ottaa hallituksen esityksen yksityiskohtaisiin perusteluihin myös maininta siitä, ettei ollut asianmukaista pysyttää laissa säännöstä siitä, että välityssopimus mainitunlaisesta syystä raukeaa.
Siitä, että lakiin ei ole otettu vuoden 1928 VML:n 19.1 § vastaavaa säännöstä, on päinvastoin pääteltävissä, että oikeustilaa haluttiin muuttaa. Näin muistan myös lakia valmisteltaessa olleen tarkoitus. Kun laissa ei ole säännöstä, jonka mukaan välityssopimus tässä tapauksessa raukeaisi kysymyksessä olevan asian osalta, voidaan päinvastoin päätyä vastakkaiseen mielipiteeseen. Tiettyä tulkintaa voidaan tuskin jonkin alioikeuden ratkaisun johdosta pitää vallitsevana siinäkään tapauksessa, että yhdessä kirjoituksessa on päädytty samaan tulkintaan. Esitetty tulkinta on tuskin tarkoituksenmukainen ainakaan muissa tapauksissa kuin niissä, joissa määräajan lyhyys uhkaa aiheuttaa haittaa uudellekin välimiesmenettelylle.
Sivulla 497 ja sivulla 1236 alaviitteessä 33 esitetään, että välimiehillä on, siinäkin tapauksessa, että he tekevät välityssopimuksen puuttumisen tai muun syyn vuoksi kaikki esitetyt vaatimukset käsittävän kielteisen toimivaltaratkaisun, toimivalta tehdä välimiesmenettelyä käynnistänyttä ja toimivallan olemassaoloa puoltanutta asianosaista sitova välitystuomio välimiehelle tulevista korvauksista. Tätä kantaa perustellaan sillä, että tämä asianosainen on toiminnallaan ilmaissut haluavansa välimiesmenettelyä ja puoltavansa välimiesten toimivaltaa pääasian osalta. Nämä seikat puhuvat kyllä esitetyn kannan puolesta. Tästä asiasta ei kuitenkaan ole olemassa korkeimman oikeuden ratkaisua. Näin ollen on epävarmaa, tulisiko tämä kanta hyväksytyksi oikeuskäytännössä.
Sivuilla 497–498 todetaan, että välimiesten kielteinen toimivaltaratkaisu ei merkitse lopullista oikeudenmenetystä välimiesmenettelyn käynnistäneelle asianosaiselle, vaan tämä voi panna vireille uuden oikeudenkäynnin oikealla forumilla. Samalla esitetään, että kysymykseen tulee normaalisti lakisääteisten toimivaltanormien tai oikeuspaikkasopimuksen perusteella määräytyvä tuomioistuin. – Tästä saattaa saada sen virheellisen käsityksen, että välityssopimus olisi kyseisen riidan osalta lakannut olemasta voimassa siinäkin tapauksessa, että välimiesten negatiivinen toimivaltaratkaisu todettaisiin tuomioistuimessa vääräksi. Näin ei ole asian laita, ja tämä ilmeneekin teoksen sivulta 504. Jos välimiehet ovat tehneet kielteisen toimivaltapäätöksen sillä perusteella, että he ovat katsoneet heidän ratkaistavakseen saatettua riitaa koskevan pätevän välityssopimuksen puuttuvan, ei tämä kuitenkaan merkitse tuonkaan riidan osalta lopullista ratkaisua välityssopimuksen pätevyydestä, voimassaolosta tai soveltuvuudesta. Näin ollen, jos hänen vastapuolensa saattaa saman asian tuomioistuimen tutkittavaksi, kyseinen toimivaltapäätös ei estä tuomioistuinta tutkimasta välimiesmenettelyn käynnistäneen asianosaisen VML 5.1 §:n nojalla ennen pääasiaan vastaamista tekemää väitettä, että riita on välimiesten ratkaistava. Tuo päätös ei myöskään estä asianosaista nostamasta tuomioistuimessa välityssopimuksen pätevyyttä, voimassaoloa tai soveltuvuutta koskevaa vahvistuskannetta eikä myöskään käynnistämästä uutta samaa riitaa koskevaa välimiesmenettelyä. Sivulla 504–505 esitetään kuitenkin, ettei asianosainen voi välimiesten kielteisen toimivaltapäätöksen jälkeen käynnistää uutta välimiesmenettelyä, jossa uusi välimieskokoonpano voisi itse arvioida toimivaltansa. Mitään tukea tälle kannalle ei saa laista, eivätkä teoksessa tämän kannan puolesta esitetyt argumentit vakuuta.
Teoksen 8. pääjakson otsikko on: ”Välimiesmenettelyn järjestäminen ja prosessin rakenne.” Siinä käsitellään muun muassa välimiesmenettelyn kulusta määräämistä, asianosaisten kirjallisia lausumia, vaatimusten muuttamista, lisävaatimusta ja kuittausvaatimuksia ja välimiesoikeuden istuntojen järjestämistä.
Sivulla 545 todetaan, että välimiesoikeus voi kieltäytyä hyväksymästä sellaisia osapuolten sopimia menettelytapoja, jotka vaarantaisivat menettelyn oikeudenmukaisuuden. Niin kuin teoksessa todetaan, tämä voidaan perustaa siihen, että pakottavat normit tekevät sopimuksen tehottomaksi. Sitä vastoin on kyseenalaista, voidaanko tämä, niin kuin teoksessa esitetään, vaihtoehtoisesti perustaa välimiesten mahdollisuuteen kohtuullista välityssopimusta tai menettelyä koskevaa sopimusta oikeustoimilain 36 §:n nojalla. Tällä kysymyksellä ei liene käytännössä merkitystä, koska sopimus on tehoton jo ensiksi mainitun seikan johdosta.
Sivuilla 555–557 käsitellään välimiesten mahdollisuutta hylätä perusteettomia vaatimuksia ilman täysmittaista prosessia ja esitetään, että Suomen lain mukaisessa välimiesmenettelyssä tällaiseen käsittelytapaan on syytä suhtautua verraten pidättyvästi nimenomaisen normipohjan puuttuessa. – Mikään ei estäne kanteessa tai vastineessa esitetyn selvästi perusteettomaksi havaitun vaatimuksen hylkäämistä jo menettelyn alkuvaiheessa. Tosin VML:ssä ei ole edes OK 5:6.2 vastaavaa säännöstä kanteen hylkäämisestä menettelyn alkuvaiheessa. Välimiehillä on kuitenkin VML 23 §:n mukaan VML:n säännöksiä noudattaen ja ottaen huomioon tasapuolisuuden ja joutuisuuden vaatimukset oikeus päättää asian käsittelyssä noudatettavasta menettelystä niiltä osilta, kuin asianosaiset eivät ole toisin sopineet. Tällainen oikeus hylätä perusteettomia vaatimuksia summaarisen tutkinnan perusteella välimiehillä on katsottu olevan myös UNCITRAL:in välimiesmenettelysääntöjen mukaan, vaikkei noissakaan säännöissä ole tätä koskevaa määräystä. Sen vuoksi sellaisen määräyksen lisäämistä UNCITRAL:in välimiesmenettelysääntöihin pidettiin tarpeettomana.[6]
Sivulla 563 käsitellään välimiesmenettelyn päättyneeksi julistamista koskevaa päätöstä ja esitetään, ettei tällainen päätös sido välimiehiä. – Siinäkin tapauksessa, että tämä pitäisi paikkansa, on kuitenkin väärinkäsitysten ja turhien riitojen välttämiseksi syytä lisätä tällaiseen päätökseen maininta, jonka mukaan välimiesoikeus voi erityisestä syystä tällaisen päätöksen estämättä jatkaa asian käsittelyä. Näin havaintojeni mukaan yleensä menetelläänkin.
Sivulla 596 esitetään, että todistajille ei yleensä anneta tilaisuutta olla välimiesoikeuden istunnossa paikalla kuin oman todistajankertomuksensa ajan, elleivät asianosaiset toisin sovi tai välimiesoikeus päätä sellaisesta näytön vastaanottamistavasta, jossa todistaja voi kuulla muutakin henkilötodistelua ilmaistakseen käsityksensä siitä – Näin on varmaankin asianlaita Suomessa, mutta kokemukseni mukaan eräissä muissa valtioissa, esimerkiksi Englannissa, sallitaan todistajien yleensä olevan paikalla myös muita todistajia kuulusteltaessa, jollei välimiesoikeus erityisestä syystä päätä, että kukin todistaja saa olla läsnä vain oman todistajankertomuksensa ajan (sequestration of witnesses).
Teoksen 9. pääjakson otsikko on ”Todistelu – yleiset lähtökohdat”. Siinä käsitellään perusteellisesti ja asiantuntevasti muun muassa välimiesten roolia todisteiden hankkimisessa, todisteiden rajoittamista, todisteluprivilegejä, kielteistä todisteluvaikutusta sekä todistustaakkaa ja näyttökynnystä.
Teoksen 10. pääjakson otsikko on: ”Asiakirjatodistelu ja katselmus”. Siinä käsitellään perusteellisesti ja asiantuntevasti muun muassa katselmusta, asiakirjatodistelua, editiovelvollisuutta, editiovelvollisuuden täyttämistapaa, edition kansainvälistä toteuttamista sekä ääni- ja kuvatallenteita todisteina.
Teoksen 11. pääjakson otsikko on ”Henkilötodistelu”. Siinä käsitellään paitsi henkilötodisteluun liittyviä yleisiä kysymyksiä, muun muassa todistajien etukäteishaastattelua, asiantuntijatodistelua ja kirjallisten todistajankertomusten käyttämistä.
Sivulla 723 esitetään, ettei VML:ssä ole nimenomaisesti otettu kantaa kirjallisten todistajankertomusten käyttämiseen. –Tämä ei ole ollut tarpeellista. Onhan välimiehillä VML 23§:n mukaan oikeus päättää asian käsittelyssä noudatettavasta menettelystä noudattaen VML:n säännöksiä ja mitä asianosaiset ovat menettelystä sopineet ja ottaen huomioon tasapuolisuuden ja joutuisuuden vaatimukset. Näin ollen asianosaiset voivat sopia kirjallisten todistajankertomusten käyttämisestä, ja tuollaisen sopimuksen puuttuessa välimiehet voivat päättää niiden käyttämisestä. Kirjallisten todistajankertomuksen hyödyllisyys on selostettu sivuilla 722–723, ja siinä esitettyyn on helppo yhtyä.
Sivuilla 726–727 esitetään, että kirjallisten todistajankertomusten käyttöön liittyy se kysymys, laatiiko todistaja itse kertomuksensa vai hoitaako asiamies kirjoittamisen todistajan haastattelun perusteella. Niin kuin tässä yhteydessä todetaan, kansainvälisesti yleisempi käytäntö lienee, että asiamies huolehtii tästä tehtävästä. – Tämä on myös käytännössä usein välttämätöntä, jotta kertomus rajoittuisi siihen todistusteemaan, joka halutaan näyttää toteen, eikä ole turhan laaja, vaan vastaa tarkoitustaan. Vastakuulustelun ja uudelleenkuulustelun jälkeen voidaan sitten arvioida kertomuksen luotettavuutta ja näyttöarvoa.
Sivuilla 737–739 käsitellään todistusteeman merkitystä. Niin kuin tässä yhteydessä todetaan, välimiesten on tarkoituksenmukaista edellyttää asianosaisilta todistusteemojen yksilöintiä samalla kun todistajat ilmoitetaan. Samassa yhteydessä esitetään, että kuulemistilanteessa asianosaisen todistajalleen esittämien kysymysten ilmoitettujen todistusteemojen mukaisuutta ei silti useinkaan kontrolloida kovin tiukasti. – Tämä pitää todennäköisesti paikkansa Suomessa tapahtuvissa välimiesmenettelyissä, koska tällaista tapahtuu Suomessa valitettavan usein myös tuomioistuinprosessissa. Niin kuin sivulla 737 alaviitteessä 81 todetaan, tämä johtunee siitä, että ilmoitetut todistusteemat eivät aina ole tarkkarajaisia.
Todistajien ja todistusteemojen ilmoittaminen voi usein tapahtua tarkoituksenmukaisimmin siinä yhteydessä, kun kirjelmässä esitetään väite, joka halutaan todistajan kertomuksella näyttää toteen. Välimiesten, samoin kuin tuomioistuinten, ei tulisi tyytyä ylimalkaisesti ilmoitettuihin ”teemoihin”, jotka joskus ovat jopa kysymysten muodossa, vaan vaatia asianosaisten asiamiehiä ilmoittamaan, minkä väitteen tai mitkä väitteet he kullakin todisteella haluavat näyttää toteen. Havaintojeni mukaan muualla kuin Suomessa tapahtuvissa välimiesmenettelyissä asiamiehet valvovat hyvin tarkkaan, ettei todistajalle esitetä sellaisia kysymyksiä, jotka eivät liity ilmoitettuun todistusteemaan. Varsinkin siinä tapauksessa, että todistajan nimenneen asianosaisen vastapuolen puolesta väitetään, ettei esitetty kysymys liity ilmoitettuun todistusteemaan, välimiehet eivät yleensä salli kysymyksen esittämistä, jollei todistajan nimenneen asianosaisen puolesta osoiteta, miten kysymys liittyy ilmoitettuun todistusteemaan. Teoksessa esitettyyn on helppo yhtyä siinä, että ainakin kokonaan ennalta ilmoitetuista poikkeavien aihepiirien esille nostaminen olisi todistajan nimenneeltä asianosaiselta epäasiallista toimintaa, kun vastapuoli ei osaisi varautua tällaisiin kysymyksiin. Niin kuin teoksessa esitetään, välimiesten ei tule ainakaan sallia sellaisten kysymysten esittämistä, jotka selvästi ovat ennalta ilmoitettujen teemojen ulkopuolella ainakin, jos vastapuoli on huomauttanut asiasta.
Teoksen 12. pääjakson otsikko on: Turvaamistoimet ja väliaikaismääräykset. Siinä käsitellään paitsi yleisen tuomioistuimen määräämiä turvaamistoimia ja välimiesten mahdollisuutta määrätä turvaamistoimia muun muassa ns. anti-suit injunction ja anti-arbitration injunction – tyyppisiä turvaamistoimia.
Sivulla 817 esitetään, että OK 7:3:n väljä sanamuoto näyttäisi teoriassa sallivan anti-suit injunction tai anti-arbitration injunction –tyyppisiä turvaamistoimenpiteitä. Tämän kannan tueksi viitataan erääseen Helsingin käräjäoikeuden ratkaisuun, jossa käräjäoikeus päätöksellään on kieltänyt OK 7:3:n mukaisella turvaamistoimella asianosaista käynnistämästä tiettyihin sopimuksiin perustuvia riitaisuuksia muualla kuin Suomessa.[7] Olen eräässä lyhyessä vuonna 2001 julkaistussa kirjoituksessa pyrkinyt osoittamaan, ettei anti-suit injunction -tyyppisiä kieltoja voida myöntää OK 7:3:n nojalla.[8] Tässä yhteydessä ei ole syytä toistaa tuossa kirjoituksessa esitettyä. Käräjäoikeuden päätöstä, johon vastakkaisen kannan tueksi viitataan, tuskin voidaan pitää oikeuslähteenä. Kysymyksessä on erään käräjätuomarin antama päätös, jossa kiellon tehosteeksi vielä OK 32:1:n vastaisesti määrättiin juokseva uhkasakko.
Sivulla 832 todetaan, aivan oikein, ettei välimiesten määräämä anti-suit injunction ole tehoton Bryssel I -asetuksen perusteella. Samalla esitetään kuitenkin, että se voidaan panna täytäntöön normaalin välitystuomion tavoin, jos kysymyksessä on välitystuomion muodossa annettu kielto. – Euroopan Unionin tuomioistuin on Gazprom-tapauksessa (C-536/13) katsonut, että Bryssel I -asetusta on tulkittava siten, ettei se ole esteenä, paitsi sille, että jäsenvaltion tuomioistuin tunnustaa ja panee täytäntöön välitystuomion, jossa kielletään asianosaista esittämästä tiettyjä vaatimuksia tämän jäsenvaltion tuomioistuimessa, myöskään sille, että se epää tällaisen välitystuomion tunnustamisen ja täytäntöönpanon, koska kyseisellä asetuksella ei säännellä välimiesoikeuden yhdessä jäsenvaltiossa antaman välitystuomion tunnustamista ja täytäntöönpanoa jossakin toisessa jäsenvaltiossa. Näin ollen tuomioistuin ei ole ollut myöskään toimivaltainen ottamaan kantaa siihen, onko kiellon antanut tuomio tunnustettava ja täytäntöönpantavissa jäsenvaltioissa. Välimiesten oikeus määrätä kilpailevia prosesseja kieltävä päätös edellyttää, että tällaisen kiellon määrääminen on mahdollista välimiesmenettelyyn sovellettavan lain mukaan. Siinäkin tapauksessa, että näin olisi asian laita, ei ole varmaa, että välitystuomio, jolla tällainen kielto on annettu, tunnustettaisiin siinä vieraassa valtiossa, jossa siihen vedotaan. Varsinkin ns. civil law -valtioissa, joiden oikeusjärjestys ei yleensä tunne tällaisia kieltoja, on mahdollista, että tällaisen välitystuomion tunnustaminen evättäisiin New Yorkin sopimuksen V artiklan 2 kappaleen epäämisperusteen nojalla.
Teoksen 13. pääjakson otsikko on: ”Välimiesmenettelyyn liittyvät salassapitovelvollisuudet”. Siinä käsitellään muun muassa salassapitovelvollisuuden perustetta ja sisältöä, välimiesmenettelyyn osallistuvia tahoja salassapitovelvollisuuden kannalta sekä asiakirjojen ja oikeudenkäynnin julkisuutta välimiesmenettelyyn liittyvässä tuomioistuinasiassa. – Nämä kysymykset, joita ei meillä ole juuri käsitelty, ovat viime aikoina tulleet erittäin ajankohtaisiksi, ja niitä käsitellään teoksessa ansiokkaasti.
Teoksen 14. pääjakson otsikko on. ”Moniasianosaismenettelyt”. Siinä käsitellään muun muassa moniasianosaismenettelyn oikeudellisia edellytyksiä ja moniasianosaismenettelyn toteuttamista. – Näitäkään kysymyksiä, joita ei ole juuri käsitelty kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa, on teoksessa käsitelty monipuolisesti ja asiantuntevasti.
Teoksen 15. pääjakson otsikko on ”Välitystuomio ja muu välimiesmenettelyn päättyminen”. Siinä käsitellään muun muassa välitystuomion rakenneosia, välitystuomion
oikeusvoimaa, välimiesmenettelyn oikeusvoimaa, välimiesmenettelyn lopettamispäätöstä sekä sovinnon vahvistamista välitystuomiolla ja sovintoa seuraavan välimiesmenettelyn lopettamispäätöstä.
Sivulla 942 esitetään, että välitystuomiossa on syytä luetella muun muassa asiassa kuullut todistajat ja asiantuntijat. Näin olen nähnyt tehtävän vain joissakin Suomessa annetuissa välitystuomioissa. Tämä johtunee OK 24:7.1,4:ssä olleesta säännöksestä, jonka mukaan käräjäoikeuden tuomiossa on oltava luettelo todistelutarkoituksessa kuulluista henkilöistä ja muista esitetyistä todisteista. Säännös ei koske välimiesmenettelyä. Asiassa esitettyjen relevanttien todisteiden tulee ilmetä välitystuomion perusteluista, eikä todistajien nimiä ole läheskään aina tarpeellista mainita niissä.
Sivulla 944 todetaan, ettei VML:n välitystuomiota koskevissa säännöksissä mainita, että välitystuomion tulisi sisältää perustelut. Siinä yhteydessä olisi ollut asianmukaista viitata VML:n säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluihin, joissa mainitaan muun muassa seuraavaa:
”Hyvin laadittuun välitystuomioon kuuluvat myös asianmukaisesti laaditut perustelut, joita eräissä maissa laissakin edellytetään. Asianosaisetkin odottavat yleensä välimiehiltä perusteltua ratkaisua, ainakin, milloin välimiehiksi on nimetty lakimiehiä. Nykyisessä laissa ei ole säännöstä välitystuomion perustelemisvelvollisuudesta, eikä tällaista ehdoteta otettavaksi uuteenkaan lakiin. Jottei perustelemiseen velvoittava säännös jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, olisi perustelemisen laiminlyönnistä säädettävä seuraavaksi mahdollisuus saada välitystuomio kumotuksi. Tämä saattaisi johtaa tarpeettomiin oikeudenkäynteihin sen varjolla, ettei välitystuomio sisällä asianosaisen mielestä riittäviä perusteluja. On myös otettava huomioon se mahdollisuus, että asianosaiset saattavat odottaa välimiehiltä nopeaa ratkaisua, jolloin välitystuomio voidaan antaa ilman seikkaperäisiä perusteluja.”[9]
Sivulla 958 esitetään, että OYL 18 luvun mukaisissa lunastusvälimiesmenettelyissä on tyypillistä, että lunastajan lunastusoikeuden olemassaolo ja vaadittavan vakuuden määrä ratkaistaan erillisellä ratkaisulla ennen lunastushintaan kantaa ottavaa välitystuomiota. Laissa ei täsmennetä lunastusoikeuden vahvistavan päätöksen prosessuaalista asemaa, mutta, niin kuin teoksessa todetaan, välimieskäytännössä on yleistä nimetä päätöstä käsittelyratkaisuksi. Tällainen päätös on – niin kuin teoksessa todetaan – kuitenkin sisällöltään ja merkitykseltään selvästi muuta kuin prosessuaalinen käsittelyratkaisu. Sen vuoksi olisi, niin kuin teoksessa ehdotetaan, syytä de lege ferenda selventää päätöksen statusta ja suhdetta VML:n tuomiolajeja koskevaan sääntelyyn.
Sivulla 986 olevassa alaviitteessä 157 todetaan, että sovintosopimus saattaa olla hyvinkin laaja ja sisältää muutakin kuin tuomiolauselmatyyppistä tekstiä. Niin kuin tuossa alaviitteessä esitetään, asianosaiset ovat saattaneet ottaa sovintosopimukseen sellaisia tavoiteluonteisia tai avoimin ilmaisuin kuvattuja velvoitteita, jotka eivät täyttäisi täytäntöönpanoperusteelta vaadittavaa täydellisyysvaatimusta. Tuossa alaviitteessä esitetyn mukaan voidaan tuomiolauselmaan kirjata ”välimiesoikeus vahvistaa liitteenä olevan sovintosopimuksen sisällön välitystuomion vaikutuksin.” – On varsin kyseenalaista, voidaanko tällaista päätöstä lainkaan pitää välitystuomiona. Säädetäänhän VML 33 §:ssä, että välimiehet voivat vahvistaa asianosaisten tekemän sovinnon tuomiolla noudattaen, mitä lain 36 §:ssä säädetään. Päätös, jolla välimiehet ilmoittavat vahvistavansa sovintosopimuksen, voi tuskin muuttua tuomioksi sillä, että päätökseen otetaan maininta, että välimiesoikeus vahvistaa sovintosopimuksen sisällön ”välitystuomion vaikutuksin”, mistä olisi seurauksena, että ”koko sovintosopimus on tällöin katsottava tuomiolauselman osaksi, jolloin kaikki sen – velvoitteiden osalta riittävän täsmällisyyden osalta – täytäntöönpanokelpoiset lausumat ovat täytäntöönpantavissa”. VML:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksestä todetaan myös, että välimiesten vahvistama sovinto olisi sekä muodoltaan että oikeudellisilta vaikutuksiltaan välitystuomion veroinen ratkaisu ja ettei sovinnon vahvistamismenettelyä ja vaikutuksia näin ollen tarvitse säännellä erikseen.[10] Jo tästä on pääteltävissä, että välimiesten vahvistama sovinto ei voi koskea muuta kuin menettelyssä esitettyjä vaatimuksia eli samoja asioita kuin välitystuomio eli välimiesten ratkaistavaksi jätettyjä riitakysymyksiä. Näin ollen ”sovintosopimusta vahvistavaa päätöstä” tuskin voidaan pitää laissa tarkoitettuna tuomiona.
Teoksen 16. pääjakson otsikko on: ”Välitystuomion mitättömyys ja kumoaminen”. Pääjaksossa käsitellään, paitsi välitystuomion mitättömyyttä ja kumoamista, muun muassa tehottomuusperusteiden käyttöalaa rajoittavia seikkoja, välitystuomiota koskevan moiteprosessin erityiskysymyksiä sekä välitystuomion mitättömyyden ja kumoamisen oikeusvaikutuksia.
Sivulla 999 esitetään, ettei asianosainen voi välimiesmenettelyn aikana menettää oikeuttaan nostaa välimiestuomion moitekannetta sillä perusteella, että välimiehet ovat menneet toimivaltaansa ulommaksi, vaikka välimiehet olisivat erillisessä toimivaltaratkaisussa hylänneet hänen tätä koskevan väitteensä. – Pitää paikkansa, ettei asianosainen menetä tätä oikeuttaan pelkästään sen johdosta, ettei hän reagoi tällaisen toimivaltaratkaisun johdosta. Jos asianosainen kuitenkin menettelyllään välimiesmenettelyssä tai muuten osoittaa luopuneensa toimivaltaa koskevasta väitteestään, hän menettää tämän oikeuden.
Sivuilla 1012–1052 käsitellään oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuutta välitystuomion mitättömyysperusteena. Sivulla 1012 todetaan, että kansainvälisen terminologian osalta on kysytty, tarkoittako public policy –peruste samaa kuin ordre public -peruste. – Tämä kysymys on tullut toisinaan esille myös valmisteltaessa kansainvälisiä konventioita ja mallilakeja, esimerkiksi UNCITRAL:in kansainvälisen kaupan välimiesmenettelyä koskevaa mallilakia. Asiakirjan ranskankielisessä versiossa on käytetty sanoja ordre public ja asiakirjan vastaavassa englanninkielisessä versiossa sanoja public policy. Siksi ovat eräät valmisteluun osallistuneet englanninkieliset, varsinkin englantilaiset, asiantuntijat huomauttaneet, ettei public policy tarkoita samaa kuin ordre public. Näyttää kuitenkin siltä, että kansainvälisten asiakirjojen englanninkielisissä versioissa vakiintuneesti käytetään sanoja public policy silloin, kun asiakirjan ranskankielisessä versiossa vastaavassa määräyksessä käytetään sanoja ordre public. Näin on menetelty muun muassa New Yorkin konventiossa ja äsken mainitussa mallilaissa. Pohjoismaisessa samoin kuin myös muissa ns. civil law –valtioissa ei juuri käytetä termiä public policy. Silloin, kun ei käytetä jotain ordre publiciä vastaavaa kotimaista ilmaisua, kuten oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuutta tai ehdottomuusperiaatetta, on yleensä ollut tapana käyttää termiä ordre public. Edellä esitetyn vuoksi on hiukan erikoista, että teoksessa käytetään termiä public policy eikä termiä ordre public.
Sivuilla 1012–1013 esitettään, että kansainvälisen välimiesmenettelyn näkökulmasta on lisäerotteluna noussut esille, tuleeko tuomioistuimen soveltaa yksinomaan kansallista ordre publicia vai onko arvioinnissa kiinnitettävä huomiota kansainvälisesti hyväksyttyihin käsityksiin ordre publicin sisällöstä (ordre public international). – Ns. kansainvälinen ordre public -termiä on käytetty niissä maissa, erityisesti Ranskassa, jossa kansallinen ordre public -perusteen soveltamisala on perinteisesti ollut hyvin laaja. Koska erottelu kansallisen ja kansainvälisen ordre publicin välillä monessa valtiossa on täysin tuntematon, ei ordre public international –termiä ole (tehdyistä ehdotuksista huolimatta) otettu esimerkiksi UNCITRAL:in asiakirjoihin, vaikka niitä valmisteltaessa on korostettu ordre public –perusteen kapea-alaisuutta. Niin kuin sivulla 1014 todetaan, VML 40 §:n tarkoittama oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuus ei voine johtaa laajempaan välitystuomion sisältökontrolliin, kuin mikä vastaa kansainvälisesti hyväksyttyä ordre public –käsitystä.
Sivulla 1029 esitetään Eco Swiss -ratkaisusta seuraavan, että suomalaisen tuomioistuimen on kumottava välitystuomio oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisena, jos välitystuomio on ristiriidassa SEUT 101 artiklan kanssa. – Koska välitystuomio VML 40 §:n mukaan on mitätön siltä osin kuin sen on katsottava olevan ristiriidassa Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa, välitystuomiota ei voida kumota. Kysymyksessä lienee lapsus. Sitä vastoin tuomioistuin voi asianosaisen kanteen johdosta vahvistaa, että välitystuomio, joka on ristiriidassa SEUT 101 artiklan kanssa, on mitätön.
Sivulla 1075–1076 esitetään, että asianosaiset ovat esimerkiksi yrityskaupoissa saattaneet sopia, että sopimukseen ei sovelleta kauppalakia. Jos välimiehet kuitenkin perustaisivat välitystuomiota kauppalakiin, teoksessa katsotaan, että tilannetta voitaisiin pitää toimivallan ylityksenä, jollei kysymys ole siitä, että välimiesten tulee ottaa huomioon pakottava säännös asianosaisten tahdosta riippumatta – Silloin kun kysymyksessä on puhtaasti kotimainen yrityskauppa, kauppalain 3 §:n mukaan tuon lain säännöksiä sovelletaan, jollei sopimuksesta, sopijapuolten omaksumasta käytännöstä taikka kauppatavasta tai muusta tavasta, jota on pidettävä sopijapuolia sitovana, muuta johdu. Jos asianosaiset sopiessaan, ettei kauppalakia heidän välillään tehtyyn yrityskauppaan sovelleta, ovat tarkoittaneet jotain muuta kuin mitä kauppalain 3 §:ssä säädetään, eivätkä ole sopineet mitä kauppalain säännösten asemesta olisi sovellettava, kysymyksessä ei voi olla toimivallan ylitys, jos välimiehet ovat noudattaen kauppalain 3 §:ää soveltaneet kauppalain säännöksiä.[11]
Teoksen 17. pääjakson otsikko on: ”Välitystuomion täytäntöönpano”. Siinä käsitellään paitsi Suomessa ja vieraassa valtiossa annetun välitystuomion täytäntöönpanoa myös täytäntöönpanoa prosessimenettelynä.
Sivulla 1179 todetaan, että VML 53,1 §:n säännöksessä puhutaan muusta kuin muotoa koskevasta seikasta johtuvasta välityssopimuksen pätemättömyydestä, mutta ettei New Yorkin sopimuksen V (1) a artikla ”sisällä vastaavaa viittausta muotovirheen erityisasemaan.” Tämä pitää kyllä paikkansa mutta kyseisessä New Yorkin sopimuksen määräyksessä puhutaan II artiklassa mainitusta sopimuksesta (”the agreement referred in article II”). Tuon artiklan 1 kappaleessa mainitaan, että sopimusvaltioiden on tunnustettava päteväksi kirjallinen sopimus (agreement in writing) ja artiklan 2 kappaleessa mainitaan mitä kirjallisella sopimuksella tarkoitetaan. Niinpä New Yorkin sopimus ei velvoita sopimusvaltioita hyväksymään suullisesti tehtyjä välityssopimuksia eikä tunnustamaan ja panemaan täytäntöön välitystuomioita, joita ei ole annettu muulla kuin sopimuksen II artiklassa mainitulla tavalla tehdyn välityssopimuksen nojalla. Sen vuoksi tuon sopimuksen V(1) a artiklan määräystä on tulkittu siten, ettei se koske välityssopimuksen muotoa, koska muotoa koskeva materiaalinen määräys (”Sachnorm”) on sopimuksen II artiklassa. Eri asia on, että sopimusvaltiot voivat New Yorkin sopimuksen VII (1) artiklan mukaan tunnustaa ja panna täytäntöön ulkomaisen välitystuomion siinäkin tapauksessa, ettei välityssopimusta ole kirjallisesti tehty.
Sivuilla 1200–1201 mainitaan, että eräissä valtioissa on annettu yksittäisiä tuomioistuinratkaisuja, jolla antamisvaltiossa kumottu välitystuomio on pantu täytäntöön vuonna 1961 tehdyn eurooppalaisen välimieskonvention perusteella (European Convention on International Commercial Arbitration) – Tässä yhteydessä olisi ollut syytä mainita, että tuon konvention IX artiklan 2 kappaleen mukaan, niiden sopimusvaltioiden, jotka ovat myös New Yorkin sopimuksen osapuolia, tuon artiklan 1 kappale rajoittaa New Yorkin sopimuksen V (1) (e) artiklan soveltamista koskemaan vain sanotussa kappaleessa mainituilla perusteilla kumottuja välitystuomioita. Nuo perusteet eivät asiallisesti poikkea New Yorkin V (1) (a-d) kohdassa mainituista perusteista, joilla välitystuomion tunnustaminen ja täytäntöönpano voidaan evätä.
Teoksen 18. pääjakson otsikko on ”Välimiesmenettelyyn liittyvät kustannukset ja niiden jakautuminen”. Siinä käsitellään eri otsikkojen alla välimiehille ja välitysinstituutille tulevia suorituksia, välimiehille tulevaa korvausta koskevaa ennakkoa ja vakuutta, oikeudenkäyntikulujen korvaamista välimiesmenettelyssä sekä asianosaisten taloudellisen aseman vaikutusta välimiesmenettelyyn. – Pääjakso on erittäin perusteellinen, ja siinä esitetyt kannanotot yleensä hyvin perusteltuja.
Niin kuin oikeudenkäyntikulujen korvaamista välimiesmenettelyssä koskevassa alajaksossa sivulla 1256 todetaan, VML 49 § on ainoa VML:n säännös, jossa OK:n säännöksellä vahvistetaan olevan jokin merkitys välimiesten päätöksenteon kannalta. Lainkohdan mukaan välimiehet voivat velvoittaa asianosaisen osaksi tai kokonaan korvaamaan vastapuolen välimiesmenettelystä aiheutuneet kulut ”noudattaen soveltuvin osin mitä oikeudenkäymiskaaressa oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta säädetään”, jolleivät asianosaiset ole toisin sopineet. Tässä yhteydessä esitetään, kaksi vaihtoehtoa tuon säännöksen tulkinnasta. Toisen vaihtoehdon mukaan säännös merkitsisi, että OK:n mukaisia oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevia säännöksiä tulisi soveltaa niin laajalti kuin mahdollista. Tällöin säännöksen muotoilu viittaisi vain siihen, että välimiesten palkkion ja kulukorvausten sekä mahdollisen välimiesinstituutin veloitusten jakamisesta asianosaisten välisessä suhteessa on tuomioistuinprosessille ja OK 21 luvun säännöksille vierasta. Toisen vaihtoehdon mukaan välimiehille olisi tarkoituksellisesti jätetty ”soveltuvin osin” -muotoilulla ilmaistu laajempi harkintavalta myös siinä, miten asianajo- ja asianosaiskuluja koskevia vaatimuksia arvioidaan.
Jälkimmäisen vaihtoehdon mukainen tulkinta vastaa muistaakseni säännöksen valmistelijoiden tarkoitusta. Säännöstä ei kuitenkaan ainakaan enää voida pitää onnistuneena. VML:ää valmisteltaessa valmisteltiin oikeusministeriössä OK 21 luvun säännösten uudistamista. Nämä OK 21 luvun säännökset tulivat voimaan 1.12.1993. Niillä pyrittiin riita-asioiden osalta erityisesti siihen, että voittanut asianosainen saisi useammin täyden korvauksen oikeudenkäyntikuluistaan. Sen vuoksi katsottiin VML:ää valmisteltaessa, että välimiesmenettelyssä voitaisiin noudattaa soveltuvin osin, mitä oikeudenkäymiskaaressa oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta säädetään.
Vuonna 1993 voimaan tulleet OK 21 luvun säännökset on sittemmin muutettu siten, että
niihin on tehty lukuisia uusia poikkeuksia pääsäännöstä, jonka mukaan voittanut asianosainen saa täyden korvauksen oikeudenkäyntikuluistaan. Nämä säännökset eivät yleensä sovellu hyvin välimiesmenettelyyn. Niinpä välimiesmenettelyssä ei voi tulla sovellettavaksi säännös, jonka mukaan tuomioistuin voi viran puolesta alentaa asianosaisen maksettaviksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää, jos vastapuolen kulujen korvaaminen olisi kokonaisuudessaan arvioiden ilmeisen kohtuutonta oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys huomioon ottaen. Sivulla 1280 todetaankin, että ilman asianosaisen vaatimusta tapahtuva kuluvastuun kohtuullistaminen ei voine tulla kysymykseen välimiesmenettelyssä. Myöskään säännös, jonka mukaan tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, ei juuri voi soveltua välimiesmenettelyyn. On ilmeistä, ettei OK 21 lukua muutettaessa 1993 jälkeen ole otettu huomioon säännösten soveltuvuutta välimiesmenettelyyn ja mahdollista tarvetta muuttaa VML 49 §:ää. Olisi ilmeisesti jo VML säädettäessä ollut syytä ottaa lakiin VML 49 §:n säännöksen asemesta Ruotsin välimiesmenettelylain 42 §:ää vastaava yksinkertainen säännös, jossa vain mainitaan, että välimiehet voivat asianosaisen vaatimuksesta velvoittaa vastapuolen korvaamaan asianosaisen kulut.
Teoksen 19. pääjakson otsikko on: ”Lainvalinta kansainvälisessä välimiesmenettelyssä”. Siinä käsitellään muun muassa Roma I -asetuksen soveltamista välimiesmenettelyssä, VML:n, New Yorkin konvention ja mallilain määräyksiä lainvalinnasta, välimiesmenettelyyn liittyvää lainvalintaa koskevaa kansainvälistä oikeuskirjallisuutta, lainvalintaa koskevia sopimusmääräystä, suorassa lainvalinnassa sovellettavia kriteereitä, sopimuksenulkoisiin perusteisiin sovellettavaa lakia, kolmannen valtion pakottavaa sääntelyä, vieraan valtion lakia tosiseikkana sekä sopimukseen sovellettavan lain soveltamisalaa. Lisäksi tuossa pääjaksossa käsitellään muun muassa, sopimusoikeuden periaatekokoelmia, muun muassa UNIDROITin sopimusperiaatteita[12] ja lex mercatoriaa välimiesmenettelyssä sovellettavana normistona sekä lainvalintaan liittyviä prosessuaalisia kysymyksiä. Pääjakso osoittaa hyvää perehtyneisyyttä alan oikeuskäytäntöön ja ulkomaiseen kirjallisuuteen. Esitetyt kannanotot ovat yleisesti ottaen hyvin perusteltuja ja vakuuttavia.
Sivulla 1294 alaviitteessä 15 esitetään, että VML 31.2 §:ssä olevaa säännöstä voidaan nähdä myös kannanottona Rooma I -asetuksen ja sitä edeltäneen Rooman yleissopimuksen välimiesmenettelyyn soveltumista vastaan. – Näin pitkälle menevää päätelmää tuskin on syytä tehdä. VML:ssä ei ole säännöstä sen varalta, etteivät asianosaiset ole sopineet tietyn valtion lain soveltamisesta riidan ratkaisemisessa. Tällaista säännöstä ei ehdotettu otettavaksi lakiin lähinnä siitä syystä, että eri valtioissa vallitsi eri käsityksiä siitä, olisiko riita tässä tapauksessa ratkaistava soveltuvien lainvalintasääntöjen osoittaman lain mukaan, vai tulisiko riita ratkaista niiden oikeusohjeiden mukaan, jotka välimiehet jostain muusta syystä katsovat soveltuvan. Tämä kävi selvästi ilmi muun muassa UNCITRAL:in mallilakia valmisteltaessa. VML:n esitöissä esitetään, että sovellettava laki tässä tapauksessa määräytyy niiden lainvalintasäännösten mukaan, jotka välimiehet katsovat asiassa soveltuvan. Samassa yhteydessä todetaan, että kysymystä sovellettavasta laista ei näin ollen aina ole ratkaistava Suomen lainvalintasäännösten mukaan. Mikään ei siis estä välimiehiä soveltamasta Rooma I -asetuksen lainvalintasääntöjä päättäessään sovellettavasta laista.
Teos on kattavin Suomessa julkaistu välimiesmenettelyä koskeva yleisesitys. Se on varsin ansiokas ja on suotavaa, että mahdollisimman moni välimiehenä tai muulla tavalla välimiesmenettelyn kanssa tekemisissä oleva lakimies lukisi kirjan kokonaan sen suuresta sivumäärästä huolimatta. Niin kuin edellä olevasta ilmenee muutamat kohdat ovat antaneet aihetta keskusteluun ja muihin huomioihin. Näin on tietenkin aina laajassa juridisessa kirjassa, joka ei ole puhtaasti deskriptiivinen. Nämä eivät kuitenkaan juuri vähennä teoksen arvoa.
Gustaf Möller
[1] Tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili ja kauppaoikeuden alalla koskeva asetus (1215/2012)
[2] Leo Raape, Internationales Privatrecht (1961) s. 557.
[3] Ks. Möller, Välimiessopimus – Tarpeeton käsite! Defensor Legis 2005 s. 971–977.
[4] Välityssopimuksen ja välimiesmenettelyä koskevan sopimuksen välisestä erosta ks. Möller, Defensor Legis 1984 s. 359 ss. ja siellä mainittu kirjallisuus.
[5] Ks. Juhlajulkaisu – Festskrift Curt Olsson 1919 ∙ 28/9 ∙ 1989 s.256 ss. ja siellä mainittu kirjallisuus. Ks myös Schlosser teoksessa Stein/Jonas, Kommentar zur Zivilprozessordnung 23. Auflage. Band 10 s. 160 ss.
[6] Ks. Report of the United Nation Commission of International Trade Law 55. session 2022.
[7] Helsingin käräjäoikeuden päätös 14.3.2001.n.o 6757
[8] Ks. Defensor Legis 2001 s. 916 s.
[9] Ks. HE 202/1991 vp s. 8
[10] Ks. HE 202/1991 vp s. 23.
[11] Ks. Möller, Sopimusehdoista ja sovellettavasta laista vähäsen s. 302-303 teoksessa ”Yksityisoikeus ja oikeuskulttuuri.” Juhlajulkaisu Heikki Halila (2022) ja siellä mainittu kirjallisuus.
[12] UNIDROIT Principles of International Commercial Contracts