Blogit

Tutkielma lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödyntämisen problematiikasta rikosprosessissa

Kirjoittanut Susanne Karlsson-Elonheimo. Kirjoitus perustuu Karlssonin 2021 Itä-Suomen yliopistossa julkaistuun, Prosessioikeusyhdistyksen palkitsemaan tutkielmaan
”Lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödyntämisen problematiikkaa rikosprosessissa”. Kirjoitus esittelee tutkielmassa tehtyjä tutkimuskysymyksiä ja -tuloksia.
Tutkielma on luettavissa kokonaisuudessaan Itä-Suomen yliopiston avoimien aineistojen eRepo-palvelussa. https://erepo.uef.fi/handle/123456789/24929

Vuoden 2016 alussa voimaan tulleen oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevan 17 luvun uudistuksen yhteydessä säädettiin hyödyntämiskielloista laintasoinen säännös. Oikeudenkäymiskaaren (732/2015, OK) 17:25:n mukaan tuomioistuin ei saa hyödyntää todistetta, joka on saatu kiduttamalla, itsekriminointisuojan vastaisesti tai on vastoin hyödyntämiskiellon yleissäännöstä.

Tutkielman lähtökohtana ovat todistamis- ja hyödyntämiskieltojen käsitteet, niiden funktiot ja rikosprossin funktiot. Tutkielmassa systematisoidaan todistamis- ja hyödyntämiskieltojen funktioita suhteessa rikosprosessin funktioihin. Erityisenä tutkimuskohteena tutkielmassa on OK 17:25.3:n mukainen yleissäännös lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödyntämisestä ja siinä esitetyt harkintakriteerit hyödyntämiskiellon asettamiselle. Harkintakriteereitä verrataan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja suomalaiseen oikeuskäytäntöön.

Esittelen tässä kirjoituksessa joitakin kohtia tutkielmani tutkimustuloksista.

Hyödyntämiskiellon käsite ja funktiot

Hyödyntämiskielto voidaan määritellä oikeudelliseksi kieltonormiksi, joka kieltää asettamasta todistelutulosta jatkoprosessin perustaksi. Oikeudenkäynnin lisäksi hyödyntämiskielto voi tulla sovellettavaksi myös esitutkintavaiheessa tai syyteharkinnassa.

Tutkielmassa hyödynnetään ruotsalaisen Ulf Lundqvistin esittämiä hyödyntämiskieltojen funktioita, joita ovat suojafunktio (skyddsfunktion) ja oikeusjärjestelmän normivakautta edistävä funktio.[1]

Suojafunktiosta on kyse silloin kun laittomasti hankittuja todisteita ei hyödynnetä oikeuksien tai arvojen suojelemiseksi. Epäillyn/syytetyn osalta oikeudet ovat jaettavissa aktiivisiin ja passiivisiin. Passiiviset oikeudet perustuvat syytetyn subjektiasemaan tutkinnassa ja ilmentävät näin perustavia rikosprosessuaalisia arvoja. Syytetty ei saa olla pelkästään tutkinnan kohde.

Passiivisia oikeuksia ovat syytetyn oikeus olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen tai itsensä tuomitsemiseen, oikeus tulla kohdelluksi syyttömänä prosessin aikana sekä ihmisarvon mukainen kohtelu.

Syyttömyysolettama on epäillyn oikeusturvan yksi keskeisimmistä normeista. Syyttömyysolettamasta johdettavia periaatteita on useita, kuten objektiivisuusperiaate, syyttäjän todistustaakka ja in dubio pro reo. Kotimaisessa esitutkintalaissa (805/2011, ETL) syyttömyysolettama ilmenee hienotunteisuusperiaatteessa (ETL 4:6) ja vähimmän haitan periaatteessa (ETL 4:5).

Itsekriminointisuoja toteuttaa prosessuaalista tasapuolisuusperiaatetta (equality of arms). Sen avulla huolehditaan epäillyn menettelyllisen oikeusturvan toteutumisesta ja annetaan välineet puolustautua niin, että mahdollisuus väärälle syyksi lukevalle tuomiolle olisi mahdollisimman pieni. Periaatteella ehkäistään myös viranomaisia väärinkäyttämästä oikeutta.

Ihmisarvon mukainen kohtelu liittyy mm. ihmisten yhdenvertaisuuteen sekä esimerkiksi kuolemanrangaistuksen, ruumiinrangaistuksen ja kidutuksen kieltoon.

Aktiiviset oikeudet perustuvat syytetyn asianosaisasemaan. Niiden tarkoitus on auttaa päätymään aineellisesti oikeaan lopputulokseen. Syytetyllä on oikeus kuulustella tai kuulustuttaa häntä vastaan puhuvia todistajia kontradiktorisen eli kuulemisperiaatteen mukaisesti sekä oikeus esittää omaa todistelua syyttömyytensä puolesta. Molemmat osapuolet saavat myös asiassa hankitun aineiston.

Oikeusjärjestelmän normivakautta edistävä funktion tehtävänä on varmistaa, että oikeusjärjestelmän suojaamia arvoja ja oikeuksia sovelletaan käytännössä ja tehokkaasti. Tehtävänä on huolehtia myös siitä, että ennustettavuus ja oikeusvarmuus toteutuvat. Tarkoituksena on, että ihmiset voivat luottaa oikeuslaitokseen ja siihen että oikeuslaitos on puolueeton suhteessa lainsäätäjään ja toimeenpaneviin viranomaisiin. Funktio käsittää myös toiminnan ennen varsinaista oikeudenkäyntiä eli esitutkinnan ja syyteharkinnan. Hyödyntämiskielto ilmentää siis vähemmistön suojaa itsevaltaista ja mielivaltaista valtiovaltaa, viranomaisia, oikeuslaitosta ja heidän edustajiaan vastaan.

Pasi Pölönen puhuu tässä yhteydessä rikosoikeudellisen tai rikosprosessuaalisen järjestelmän legaliteettivaatimuksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että viranomaiset tarvitsevat nimenomaisen laintasoisen toimivaltuusnormin kaikkiin ihmisten perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuviin toimenpiteisiin. Näiden toimenpiteiden osalta on noudatettava ”kaikki mikä ei ole sallittua, on kiellettyä” -sääntöä.[2]

Tarkasteltaessa rikosprosessin funktioista oikeusturvaa, oikeussuojaa ja rikosvastuun toteuttamista suhteessa hyödyntämiskiellon funktioiden sisältämiin edellä mainittuihin periaatteisiin, voidaan todeta, että hyödyntämiskieltojen keskeinen tehtävä on oikeusturvan lisäksi oikeussuojan tukeminen. Lisäksi vastapuolen kuuleminen edistää myös aineellisen totuuden selvittämistä.

Hyödyntämiskieltoharkinta ja sen eri vaihtoehdot

Hyödyntämiskieltoharkinnan lähtökohdaksi voidaan esittää seuraavia vaihtoehtoja:

1) rikkomisesta seuraa aina hyödyntämiskielto tai hyödyntämiskieltoa ei aseteta koskaan;
2) arvioidaan oikeuden loukkauksen vakavuutta;
3) arvioidaan, kuinka vakavasti henkilön suojattua oikeuspiiriä on loukattu;
4) tarkastellaan sivuutetun normin suojelutarkoitusta; tai
5) hyödynnetään punnintamallia.[3]

Ensinnäkin lähtökohtana voi olla se, että todistetta voidaan aina hyödyntää tai vaihtoehtoisesti sitä ei saa hyödyntää koskaan. Todisteen täydellinen hyödyntämiskielto voidaan rajata vain tiettyihin erityistilanteisiin, kuten kidutukseen tai muihin erittäin vakaviin oikeudenloukkauksiin. Kokonaisuudessaan arvoituna ”aina tai ei koskaan”- kiellot voisivat kuitenkin johtaa kohtuuttomiin lopputuloksiin. Ne eivät myöskään aina kuvasta voimassa olevaa lainsäädäntöä, oikeuskäytäntöä tai kansainvälisiä sopimuksia.

Loukkauksen vakavuusasteessa todisteen hyödyntämiskielto riippuu säännön tai arvon loukkaamisen vakavuudesta. Vakavat oikeudenloukkaukset johtaisivat tällöin hyödyntämiskieltoon. Menetelmän vaikeutena on sen soveltamiseen liittyvät ongelmat, sillä loukkauksen vakavuutta ei ole helppo arvioida. Menetelmää voi kuitenkin käyttää lopullisen hyödyntämiskieltoratkaisun tukena.

Henkilön oikeuspiirin loukkauksessa hyödyntämiskielto asetetaan silloin kun todisteiden hankinnassa rikottu normi oli tarkoitettu suojaamaan syytetyn tai tämän lähiomaisten oikeuspiiriä, kuten menettelyn objektiivisuutta. Vaikeutena on tällöin puolestaan epäselvyys siinä, kuinka rajanvedon tulisi tapahtua esimerkiksi epäillyn oikeuksien ja oikeudenkäytön välillä. Teoriaa voi kuitenkin käyttää sellaisena relevanssikriteerinä, joka määrittelee hyödyntämiskiellon löytämisen oikeudelliset raamit.

Normin suojelutarkoitukseen perustuva hyödyntämiskielto johdetaan sivuutetun normin suojelutarkoituksesta. Ongelmana on tällöin, miten määritellään normin luonne tai tarkoitus. Malli voisi johtaa myös siihen, että joissakin tapauksissa pienet virheet voisivat johtaa hyödyntämiskieltoon, samalla kun todisteen käyttö sallittaisiin vakavammassa rikoksessa.

Ratkaisuna punnintamalli

Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa hyödyntämiskieltojen asettamiseen liittyvää problematiikkaa on pyritty ratkaisemaan tapauskohtaisella punninnalla. Myös OK 17:25.3:n yleissäännös perustuu tapauskohtaiselle punninnalle.

Pasi Pölönen on esittänyt väitöksessään perusoikeusmyönteisen punnintamallin, joka pohjautuu perus- ja ihmisoikeusmyönteiseen laintulkintaan. Malli edellyttää aina yksittäistapauksellista harkintaa. Toinen keskeinen lähtökohta on, ettei todistamis- ja hyödyntämiskieltojen tarkoituksena pidetä aineellisen totuuden edistämistä tai yksinomaan todistelun luotettavuuden edistämistä. Pölösen mukaan hyödyntämiskielto on asetettava tilanteessa, jossa todisteen hyödyntäminen johtaisi oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaisuuteen, perus- tai ihmisoikeusloukkauksen tai muuhun perus- tai ihmisoikeuksien rajoitukseen, joka olisi suhteettoman vakava rikoksen selvittämisintressiin nähden.[4]

Pölösen mallin harkinnassa huomioon otettavia punnintakriteereitä ovat mm. rikoksen selvittämisintressin painavuus, oikeudenloukkauksen laatu- ja laajuus, oikeudenloukkauksen korjaamiskelpoisuus, esitutkintaviranomaisen menettelyn tahallisuus tai tuottamus sekä rajoitetussa määrin syytetyn mielipide todisteen hyödynnettävyydestä. Hyödyntämiskieltoa ei myöskään pidä asettaa todisteelle, joka voisi todistaa syyttömän syyttömyyden puolesta.[5]

Oikeudenkäymiskaaren 17:25.3:n mukaisia punnintakriteereitä ovat asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.

Kun verrataan Pölösen perusoikeusmyönteistä punnintamallia OK 17:25.3:n yleissäännöksen punnintakriteereihin havaitaan tiettyjä eroja. Pölösen mukainen punninta tehdään rikoksen selvittämisintressin (tutkittavana olevan rikoksen vakavuus) ja ihmisen yksilöllisten oikeuksien (perus- ja ihmisoikeudet sekä oikeusturvanäkökohdat) välillä. Punninta on tasapainoista, eikä siinä oteta heti kantaa hyödyntämiskiellon puolesta tai vastaan. Perus- ja ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta velvoittaa tuomioistuimen kuitenkin asettamaan hyödyntämiskiellon silloin kun todisteen hyödyntäminen vaarantaisi nämä oikeudet. Yleissäännöksessä puntarin vaakakuppi on etukäteen kallistunut todisteiden vapaan harkinnan puolelle, ja hyödyntämiskiellon poikkeuksellisuus korostuu. Merkille pantavaa on, ettei Pölösen mallissa myöskään ole mainittu harkintaperusteena yleissäännöksen mukaisia todisteen luotettavuuteen ja merkitykseen liittyviä seikkoja.

Punnintamallin ongelmia

Punnintamallien yleisiä ongelmina ovat mm. subjektiivisuuden ja mielivallan vaara. Toisena ongelmana on, että malli sallii vastakkainasettelun loukatun oikeuden tai arvon ja muiden argumenttien ja arvojen välillä. Tällöin hyväksytään epäsuorasti oikeussuojan loukkaus jo ennen kuin hyödyntämiskieltoa on edes oikeudellisesti harkittu. Tämä koskee erityisesti tilanteita, joissa on rikottu perustavanlaatuisia oikeuksia tai ydinarvoja.

Punnintamallin teoria-arvoa heikentää myös se, ettei tarjoa mitään yleisratkaisua. Tapauskohtainen harkinta voi johtaa vaikeasti ennakoitavaan oikeuskäytäntöön. Tämä vaikeuttaa myös esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän mahdollisuuksia ennakoida, miten esitutkinnassa saatuihin todisteisiin tullaan suhtautumaan oikeudenkäynnissä.

Tutkielmassa todetaan, että OK 17:25.3:n yleissäännöksen kriteereistä ongelmallisimpia ovat todisteen luotettavuuteen ja merkitykseen liittyvät kriteerit, koska ne sekoittavat näyttöarvoharkinnan ja hyödyntämiskieltoharkinnan tasot keskenään. Todisteen luotettavuuden arviointi on syytä tehdä vapaassa todistusharkinnassa. Todisteen sulkemiseen pois oikeudenkäyntiaineistosta sen epäluotettavuuden takia tulee suhtautua erittäin pidättyväisesti. Todistelun luotettavuuden arviointi voi kuitenkin tulla kyseeseen hyödyntämiskieltoharkinnassa silloin, kun kyse on siitä, onko kontradiktorisuusvirhettä riittävästi kompensoitu.

Myös kriteeriin, jonka mukaan hyödyntämistä puoltaa se, että todiste olisi joka tapauksessa saatu laillisesti, tulisi tietyiltä osin suhtautua varautuneesti. Tämä koskee inevitable discovery – opin mukaisia tilanteita, jotka johtaisivat monimutkaisiin kausaaliyhteyspohdintoihin.

Dirty Harryn -ongelma

Hyödyntämiskieltoharkinnan problematiikan teoreettisesta moninaisuudesta ovat osoituksena kysymyksen yhtymäkohdat oikeuden ja moraalin väliseen rajanvetoon. Tämän ongelman kohtaamme esimerkiksi silloin, kun pohdimme, mikä saa poliisimiehen hankkimaan todisteita laittomasti.

Tutkimuksissa on todettu poliisikulttuurille olevan ominaista kutsumus, missio. Työ ei ole vain työtä, vaan elämäntapa. Liian innokas kutsumus voi kuitenkin saada poliisimiehen toimimaan tavalla, jossa tarkoitus pyhittää keinot.[6]

Suuri osa poliisimiesten laittomuuksista voidaan selittää hyvien päämäärien ja kyseenalaisten keinojen ristiriitoina. Puhutaan ns. Dirty Harry [7] -ongelmasta eli siitä, missä määrin hyvät päämäärät oikeuttavat kyseenalaiset keinot päämäärän saavuttamiseksi. Dirty Harryn -ongelma tarkoittaa valintaa kahden vääryyden välillä, sillä ongelmatilanteessa Harryn päämäärä on moraalisesti hyväksyttävä, mutta keinot ovat laillisesti kyseenalaiset.

Poliisin työlle on ominaista myös epäilevä asenne ja varuillaan olo, poliisin työnä on etsiä merkkejä ongelmista, vaaroista ja rikoksista. Tämän epäluuloisuuden työvälineitä ovat poliisin stereotypiat.

Marko Viitanen toteaa väitöksessään osuvasti, että ”poliisin asiakaskunta koostuu niistä, joita konsumerismin palatsit eivät porteillensa kaipaa tai niistä, jotka kyseenalaistavat toiminnallaan hyvänä pidetyn elämänmenon mielekkyyden tai järjestyksen.” [8] Tämä puolestaan korostaa poliisimiesten työn ulottuvuudesta johtuvaa taipumusta moraaliseen ja poliittiseen konservatiivisuuteen. Ongelmaksi voivat tällöin muodostua erilaiset ennakkoluulot ja syrjintä.

Suomessa poliisimiehiin on kohdistunut vähän korruptioepäilyjä ja virkarikkeitä. Tähän on katsottu selitykseksi virkamieskunnan vahva legalistinen perinne, korkea etiikka sekä näihin liittyvä ammattiylpeys.

Yhdysvalloissa hyödyntämiskieltojen yhtenä funktiona on pidetty poliisin kurinpitofunktioita. Suomessa tähän ajatukseen on oikeuskirjallisuudessa suhtauduttu torjuvasti.

Lähteet

[1] Lundqvist Ulf, Laga och rättvis rättegång i praxis. Andra tryckningen. Bokbyrån HB 2018, s. 538.

[2] Pölönen Pasi, Henkilötodistelu rikosprosessissa. Suomalainen lakimiesyhdistys 2003, s. 232.

[3] Lundqvist Ulf, Laga och rättvis rättegång i praxis. Andra tryckningen. Bokbyrån HB 2018, s. 542–548.

[4] Pölönen Pasi, Henkilötodistelu rikosprosessissa. Suomalainen lakimiesyhdistys 2003, s. 238–244.

[5] Pölönen Pasi, Henkilötodistelu rikosprosessissa. Suomalainen lakimiesyhdistys 2003, s. 238–244.

[6] Hankilanoja Arto, Poliisin salainen tiedonhankinta. Alma Talent 2014, s. 32–36; Korander Timo, Poliisikulttuuri. Poliisiammatin ja -tutkimuksen väline. Oikeus 2004:1 s. 424; Viitanen Marko, Poliisin rikokset. Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 2007, s. 100–106.

[7] Termin taustalla on Clint Eastwoodin esittämä fiktiivinen ja kulttimaineen saanut elokuvahahmo ”Dirty Harry”, joka ei hyväksy sitä, että rikoksiin syyllistyneet vapautuvat rikosvastuusta oikeudellisten muotoseikkojen perusteella.

[8] Viitanen Marko, Poliisin rikokset. Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 2007, s. 104.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös