Kirjoittanut hovioikeuden presidentti Markku Arponen.
Korkeimman oikeuden jäsenenä ja oikeusneuvoksena
Korkeimpaan oikeuteen tuloni päivä torstai 1.10.1998 oli merkkipäivä korkeimman oikeuden historiassa. Saman päivän iltana osallistuin Säätytalolla uusien kollegoiden kanssa korkeimman oikeuden 80 vuotispäivän vastaanotolle.
Aamulla olin ilmoittautunut kansliapäällikölle. Minua kierrätettiin talossa, näytettiin paikkoja ja osoitettiin työhuoneeni toisessa kerroksessa. Siitä oli näkymä sisäpihalle. Ripustin työhuoneeni seinälle Matti A. Pitkäsen kaksi suurikokoista värivalokuvaa VALKOISET TUNTURIT ja RAITO JUTAA, molemmat vuodelta 1984. Olin aikoinaan ostanut ne kehystettyinä Rovaniemeltä taidekaupasta.
Muistan, että työpöydälläni oli lukujärjestys. Minulle tuli mielleyhtymä siitä, kun 1.9.1950 aloitin Ylivieskan kirkonkylän kansakoulun alakoulun ensimmäisen luokan. (Antti Hyry, Alakoulu, Helsinki 1965)
Helsingin Sanomissa oli 2.10.1998 toimittaja Susanna Pakkasen minusta tekemä haastattelu. Toimittaja avasi haastattelun esittelyllä:
Tuore korkeimman oikeuden oikeusneuvos Markku Arponen esittäytyy takametsien mieheksi, joka ei ole koskaan työskennellyt Vaasan-Kuopion linjan eteläpuolella. Hän tulee nyt pääkaupunkiin töihin uteliaana ja taas kerran Dalai Lamalta lainattua mieliaforismiaan toistellen: ”Missä on haasteita, siellä on mahdollisuus tehdä jotain!”
Toimittaja jatkoi toteamalla, että 80 vuotias KKO potee luottamuspulaa monien kansalaisten silmissä.
”On lähdettävä siitä, että epäluottamuksen tunne on aito”, Arponen miettii. ”Mutta ihmiset eivät oikein tiedä, mikä on korkeimman oikeuden tehtävä, eli normien anto ja ohjaus. Ihmiset kohdistavat korkeimpaan oikeuteen samanlaisia vaatimuksia kuin esimerkiksi käräjäoikeudelle.”
Toimittaja jatkoi. Paljon puhutaan taas siitä, että monen mielestä Suomen rangaistuskäytäntö on mennyt liian liberaaliksi, rikolliset pääsevät liian vähällä. Arponen varoittaa mustavalkoisuudesta.
”Jos asia olisi niin yksinkertainen, että ankarammat rangaistukset vähentävät rikollisuutta, niin ei kai siinä muuta kuin olisi ryhdytty jo tuumasta toimeen. Mutta voidaanko sosiaalisia ongelmia ratkaista näillä ankarammilla rangaistuksilla? Puolustan siis valittua kriminaalipoliittista linjaa ja toivon todellakin, ettei tästä kysymyksestä tule lähestyvien vaalien teemaa.”
Jouduin heti syksyllä 1998 noviisina mukaan eräiden lasten juttuun. Heitä koskevia asioita oli ollut sen verran paljon esillä korkeimmassa oikeudessa, että esteettömistä jäsenistä oli huutava pula.
Korkeimman oikeuden päätös 14.12.1998 nro 3955 (H98/400)
Korkein oikeus oli 10.9.1997 antamallaan päätöksellä määrännyt lapset A:n ja B:n heti palautettavaksi Amerikan Yhdysvaltoihin. Korkein oikeus oli 9.11.1998 antamallaan päätöksellä määrännyt, että tuo palautuspäätös oli pantava täytäntöön.
Poikien äiti C. vaati kantelulla 9.11.1998 annetun ratkaisun poistamista ja purkuhakemuksella saman ratkaisun purkamista.
Korkein oikeus päätöksellään 14.12.1998 hylkäsi sekä kantelun että purkuhakemuksen.
Äänestin ratkaisusta. Eri mieltä olevan jäsenen lausunnossa olin purkuhakemuksen hylkäämisen ja myös muiden kanteluperusteiden kuin suullisen käsittelyn tarpeellisuuden osalta samaa mieltä kuin enemmistö.
Erimielisyyteni koski 7 vuoden 6 kuukauden ja 6 vuoden ikäisten lasten mielipidettä ja kehitystasoa selvittäneiden asiantuntijoiden suullisen kuulustelun tarpeellisuutta korkeimmassa oikeudessa.
Mielipidettäni perustelin seuraavasti:
”Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut oikeudenkäyntivirhe ja tämän virheen havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.
Kuten Korkeimman oikeuden päätöksessä todetaan, määräys lapsen palauttamisesta voidaan lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 46 §:n 2 momentin mukaan jättää panematta täytäntöön ainoastaan, jos lapsi vastustaa palauttamista ja hän on saavuttanut sellaisen iän ja kypsyyden, että hänen mielipiteeseensä on aiheellista kiinnittää huomiota. Laissa ei ole asetettu kiinteää ikärajaa sille, milloin lapsi on iältään niin nuori, ettei hänen mielipiteelleen voida missään olosuhteissa antaa asiaa ratkaistaessa arvoa. Kysymys onkin ratkaistava tapauskohtaisesti asiasssa esitetyn selvityksen perusteella.
Korkein oikeus on tulkinnut lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 46 §:n 2 momenttia siten, että sitä sovellettaessa merkityksellisiä seikkoja ovat toisaalta lapsen ikä ja toisaalta se, onko lapsi ikäänsä vastaavasti kehittynyt, ja pitänyt iän merkitystä ratkaisevana lapsen itsemääräämisoikeuden kannalta. Vaikka olenkin edellä tulkinnut tuota lainkohtaa eri tavalla kuin Korkeimman oikeuden enemmistö, katson, ettei Korkeimman oikeuden omaksuma tulkinta ole kuitenkaan ilmeisesti väärää lain soveltamista. Tämän vuoksi olen päätynyt purkuhakemuksen hylkäämisen osalta enemmistön kannalle.
Jos lapsen kypsyydestä, kehitystasosta ja tahdonmuodostuksesta ei ole esitetty erityistä selvitystä, iän painotus nousee etualalle, kuten Korkeimman oikeuden päätöksen perusteluissa todetaan. Jos taas lasten mielipiteestä, kehitystasosta ja kypsyydestä on esitetty asiantuntijaselvitystä, kuten tässä tapauksessa on asian laita, asiaa ratkaistaessa ei ole mahdollista sivuuttaa tätä selvitystä pelkästään viittaamalla lasten ikään ja tätä koskevaan oikeuskäytäntöön.
C. ei tosin ollut asian käsittelyn yhteydessä pyytänyt, että jotakuta kuultaisiin henkilökohtaisesti, vaan päinvastoin nimenomaisesti ilmoittanut hovioikeudelle, ettei hän pitänyt tarpeellisena lasten mielipidettä ja kehitystasoa selvittäneiden asiantuntijoiden suullista kuulemista.
Tässä tilanteessa, jossa lasten varsin nuori ikä ja hankitut asiantuntijaselvitykset ovat ratkaisuperusteina puhuneet vastakkaisiin suuntiin, asiaa ei olisi tullut ratkaista vastoin asiantuntijalausunnossa lasten mielipiteestä, kehitystasosta ja kypsyydestä esitettyä selvitystä ilman perusteellista käsittelyä suullisessa oikeudenkäynnissä. Kun otetaan huomioon ratkaisun merkittävyys lasten tulevaisuuden kannalta, lasten etu olisi vaatinut suullisen käsittelyn järjestämistä Korkeimmassa oikeudessa C:n hovioikeudelle tekemästä päinvastaisesta ilmoituksesta huolimatta. Suullisessa käsittelyssä olisi tullut kuulla selvityksen tehneitä asiantuntijoita, jolloin Korkeimman oikeuden jäsenillä olisi ollut mahdollisuus esittää asiantuntijoille kysymyksiä lapsille tehdystä tutkimuksesta sekä sen yhteydessä tapahtuneiden haastattelujen luotettavuudesta ja mahdollisista heikkouksista.
Korkein oikeus on ratkaissut asian kuulematta lasten mielipidettä ja kehitystasoa selvittäneitä asiantuntijoita henkilökohtaisesti suullisessa käsittelyssä. Tämä on ollut oikeudenkäyntivirhe.
Ratkaisusta KKO 1995:95 ilmenee periaate, jonka mukaan lainkäyttöä kohtaan tunnetun luottamuksen kannalta on tärkeätä, ettei oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 4 kohdan määräystä oikeudenkäyntivirheen vaikutuksesta jutun lopputulokseen tulkita ahtaasti.
Kantelun kohteena olevassa ratkaisussa Korkein oikeus on arvioinut jutun keskeistä kysymystä eli lapsen itsemääräämisoikeutta toisin kuin hovioikeus. Tällä on ollut merkitystä jutun lopputuloksen kannalta. Oikeudenkäyntivirheen voidaan sen vuoksi otaksua vaikuttaneen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla jutun lopputulokseen.
Edellä mainituilla perusteilla poistan Korkeimman oikeuden 9.11.1998 antaman päätöksen nro 3492.”
Käsiteltäessä asiaa istunnossa havaitsin, että korkeimmassa oikeudessa vallitsee toisia jäseniä kohtaan kollegiaalisen hienotunteisuuden ilmapiiri. Tässäkin suhteessa korkein oikeus poikkeaa edukseen vaikkapa sairaalamaailmasta, jossa taistellaan verisesti johtopaikoista (Juha Hernesniemi, Aivokirurgin muistelmat, Helsinki 2022), tai yliopistomaailmasta.
Myöhemmin olin sattumalta kokoonpanossa ratkaisemassa purkuhakemusta, jonka kohteena oli sama ennakkopäätös KKO 1997:163, johon olen aiemmin osassa VII viitannut käsitellessäni Rovaniemen hovioikeuden liikennevakuutuskorvausta koskevaa tapausta S 95/225.
Korkeimman oikeuden päätös 27.8.2001 nro 1592 (H 2000/252)
Korkein oikeus oli 21.10.1997 antamassaan tuomiossa (KKO 1997:163) katsonut jääneen näyttämättä, että A:n Vakuutusosakeyhtiö Sampoa vastaan ajamassa vakuutuskorvausta koskevassa kanteessa selostetut oireet ja sairaudet 1.5.1992 jälkeen johtuisivat A:n liikenneonnettomuudessa 24.8.1989 saamasta niskanretkahdus- eli whiplash-vammasta. A:n kanne oli sen vuoksi hylätty.
A haki Korkeimman oikeuden tuomion purkamista oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella ja hakemuksensa tueksi vetosi 17.3.2000 päivättyyn lääkärinlausuntoon ja sen liitteenä olevaan selvitykseen. A katsoi, että uusi lääketieteellinen selvitys osoitti hänen oireidensa ja sairauksiensa ja liikenneonnettomuuden välisen syy-yhteyden.
Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio riita-asiassa voidaan purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei ole aikaisemmin esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut toiseen lopputulokseen.
A ei osoittanut, että hänen nyt tarjoamansa uusi selvitys olisi, jos se olisi esitetty vakuutuskorvausta koskevassa oikeudenkäynnissä, todennäköisesti johtanut toiseen lopputulokseen ottaen huomioon tuossa oikeudenkäynnissä syy-yhteydestä jo esitetty laaja lääketieteellinen selvitys. Sen vuoksi Korkein oikeus hylkäsi hakemuksen.
Äänestin ratkaisusta. Eri mieltä olevan jäsenen lausunnossa kirjoitin seuraavan:
”Korkeimmassa oikeudessa on näytön arvioiminen perustunut toisaalta A:n kanteen hyväksymisen kannalta kielteisiin oikeusturvakeskuksen lausuntoihin, jotka puolestaan ovat perustuneet oikeusturvakeskuksen pysyvien asiantuntijoiden neurologian dosentti Juhani Wikströmin, lääketieteen ja kirurgian tohtori, va. ylilääkäri Jouko J. Salmisen ja ortopedian ja traumatologian dosentti E. Antero Mäkelän lausuntoihin, ja jutussa todistajana kuullun, A:n tutkineen professori Leo Jarhon lausuntoon, jossa myös Jarho on päätynyt A:n kannalta kielteiseen lopputulokseen, ja toisaalta jutussa todistajina kuultujen, A:ta tutkineiden ja hoitaneiden fysiatrien Jukka Mannervaaran ja Michael Eklundin ja psykiatrian erikoislääkäri Birgitta Smedsin lausuntoihin, joiden mukaan A:n oireet ja niistä johtuva työkyvyttömyys ovat seurausta hänen peräänajossa saamastaan niskan retkahdusvammasta, sekä asiakirjojen perusteella samalle kannalle päätyneen ruotsalaisen whiplash-vammoihin ja niiden oireisiin perehtyneen lääkäri Gunilla Bringin lausuntoon. Lääkäreiden kannanotot ovat näin ollen olleet ristiriitaisia syy- yhteyden olemassaolosta.
Lääketieteen tohtori, fysiatrian ja yleislääketieteen erikoislääkäri, yilääkäri Karl-August Lindgren, joka on työkyvyttömyyseläkkeen hakemista varten tutkinut A:n, on lausunnossaan 17.3.2000 todennut olevan täysin kiistatonta, että A:ssa todetut muutokset, jotka nyt kliinisessä tutkimuksessa ja radiologisessa tutkimuksessa on voitu todeta, eivät ole voineet syntyä muulla tavoin kuin tapaturmaisesti. Lindgrenin johtopäätös on, että A:lla on whiplash-vamman jälkitila, joka on syntynyt kysymyksessä olevassa liikenneonnettomuudessa.
Asiaa edellisen kerran käsiteltäessä on Korkeimmassa oikeudessa syntynyt perusteltu erimielisyys siitä, miten syy-yhteydestä esitetyn todistelun näyttöarvo tulisi määrätä. Koska A:n nyt tarjoamassa uudessa todisteessa on vahvasti asiantuntevalla tavalla esitetty syy-yhteyttä tukevaa näyttöä, voidaan perustellusti epäillä, että tuo uusi selvitys olisi aikaisemmassa oikeudenkäynnissä esitettynä todennäköisesti johtanut asiassa toiseen lopputulokseen. Tämän vuoksi päädyn siihen, että asia on otettava uudelleen käsiteltäväksi käräjäoikeudessa ja puran Korkeimman oikeuden 21.10.1997 antaman tuomion nro 3535.”
(Jatkuu osassa XIII)
5 ajatusta aiheesta “Tuomarina kuudella vuosikymmenellä, osa XII”
Markku voisi kertoa blogikirjoituksessaan kaikki KKO:n päätökset, joihin hän on jättänyt oman eriävän mielipiteen. Hänen nyt mainitsemiaan kahta ratkaisua ei ilmeisesti ole julkaistu Finlexissä.
Näitä päätöksiä ei ole julkaistu. Sen takia kirjoitin auki eriävän mielipiteeni. Seuraavassa jaksossa nostan esille joitakin julkaistuja ennakkopäätöksiä. Osassa niistä kuuluin enemmistöön ja osassa vähemmistöön. En ole kirjoittanut auki mitään perusteluja, koska ne voi lukea Finlexistä. Voin toki kirjoittaa listan niistä ennakkopäätöksistä, joissa olen äänestänyt.
Lista ei liene tarpeen!
Luin viestisi vasta sen jälkeen, kun olin lähettänyt osan XIII julkaistavaksi. Ehkäpä siitä listasta ei mitään haittaakaan ole.
Paluuviite: Hovioikeuden presidentti Markku Arponen on kuollut - Suomen Prosessioikeusyhdistys ry