Blogit

Olisiko korkeimman oikeuden tullut erikseen arvioida Johanna Vehkoon vahingonkorvausvelvollisuus – KKO 2022:1

kirjoittanut asianajaja, prosessioikeuden dosentti Markku Fredman

Johanna Vehkoon kunnianloukkausasian tuomiota KKO 2022:1 on kehuttu sananvapauden voittona. Vehkoo on kieltämättä ansainnut kiitoksen siitä, että sai aikaan ennakkopäätöksen, jossa asetettiin raja kunnianloukkausrikokselle. Huomiotta ei kuitenkaan tule jättää sitä, että korkeimman oikeuden tuomiossa Vehkoon todettiin käyttäneen loukkaavia ja asianomistajaa halveksivia ilmaisuja. Tämän ei toivoisi olevan se suunta, johon sananvapautta laajennetaan. Myös Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen on omassa blogissaan toivonut loukkaavien ilmaisujen mieluummin vähentyvän kuin yleistyvän.

Korkein oikeus totesi, että aiheen yleinen mielenkiinto ja merkittävyys eivät tee ilmaisua rankaisemattomaksi, jos ilmaisun sisältö tai sen esittämisen tarkoitus on asiayhteys huomioiden ollut loukkaava. Korkein oikeus totesi myös, että Vehkoon esittämä kritiikki ei olisi yleistä yhteiskunnallista mielenkiintoa omaavan teemansa osalta edellyttänyt loukkaavien ilmaisujen käyttämistä.

Vehkoon on siis katsottu käyttäneen loukkaavia ilmaisuja, mutta teko ei täytä rangaistavuuden kriteerejä. Nämä rajat on määritetty rikoslaissa, jossa todetaan, että kunnianloukkausrikoksesta on kyse vain, jos ilmaisut selvästi ylittävät sen mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Vehkoon käyttämä loukkaava kieli ei ollut hyväksyttävää, rangaistavuuden asteelle se ei kuitenkaan yltänyt.

Kunnianloukkausrikoksen rangaistavuutta nostettiin tähän ”hyväksyttävyyden selvään ylittymiseen” vuonna 2014 (laki 879/2013). Hallituksen esitystä HE 19/2013 perusteltiin ihmisoikeustuomioistuimen käytännöllä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli tuolloin antanut vajaat kaksikymmentä tuomiota, joissa Suomen on yksityiselämän suojaa ja kunnianloukkausta koskevissa asioissa katsottu rikkoneen sanavapautta koskevaa EIS 10 artiklaa.  Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa ja myös edellä mainitussa lakiesityksessä on viitattu vuonna 2007 annettuun Euroopan neuvoston päätöslauselmaan 1577/2007 Towards decriminalisation of defamation. Tarkoituksena on siis se, että kunnianloukkaukset olisivat pikemminkin siviilioikeudellisia riita-asioita kuin rikoksia. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että ihmisoikeussopimus tunnustaa myös jokaiselle kuuluvan kunnian ja sen, että kunnianloukkauksiin on voitava puuttua oikeudellisin keinoin (Helmers v. Ruotsi, 29.10.1991).

Korkeimman oikeuden ratkaisussa herättää huomiota se, ettei siinä lainkaan perustella miksi Vehkoo vapautettiin vahingonkorvausvelvollisuudesta. EIT:n oikeuskäytäntö ja sen tuomioiden perustelut puoltaisivat juuri sitä, että rikosoikeudellisen menettelyn ja rangaistusten sijaan kunnianloukkaus johtaisi pelkkään vahingonkorvaukseen esimerkiksi loukkauksen aiheuttamasta mielipahasta. Kun siis vuonna 2014 teon rangaistavuuden kynnystä nostettiin ihmisoikeusvelvoitteiden vuoksi, olisi ollut loogista, että tapaus, joka nyt rikosjuttuna pysähtyi tuohon aiempaa korkeampaan kynnykseen, olisi arvioitu erikseen vahingonkorvausasiana.

Rikosoikeudenkäyntilain 3 luvun 8 §:n mukaan syyteen tullessa hylätyksi yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan kuitenkin tutkia tai vaatimuksen käsittelyä voidaan jatkaa riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Asiaa on arvioitu myös muutamassa ennakkopäätöksessä:

KKO 2005:120: Hylätessään syytteen hovioikeus hylkäsi myös asiassa esitetyn vahingonkorvausvaatimuksen sen vuoksi, että vahingonkorvausta oli vaadittu vain rikoksen perusteella. Kun korvausvaatimus ei ollut perustunut pelkästään siihen, että syytetyn menettely toteutti syytteessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön, hovioikeuden ei olisi tullut hylätä korvausvaatimusta, vaan menetellä sen suhteen ROL 3:8:ssa tarkoitetulla tavalla. Korkein oikeus totesi: ”Syyteasian yhteydessäkin vahingonkorvausvastuun syntyedellytyksiä on arvosteltava itsenäisesti. Siten vielä siitä, että syyte on hylätty, ei seuraa, että myös korvausvaatimus on hylättävä.”
Ks. myös KKO 2012:94, kohdat 13 ja 14: ”Näin ollen siitä, että syyte tulee Korkeimmassa oikeudessa osittain hylätyksi, ei vielä seuraa korvausvaatimusten hylkäämistä vastaavalta osalta.”

Korvausta oli Vehkoon asiassa myös vaadittu ja tuomittukin alemmissa asteissa. Korkeimman oikeuden ratkaisu on puutteellinen, koska siitä ei ilmene, miksi Johanna Vehkoo ei ole velvollinen korvaamaan loukkaavien ilmaisujensa aiheuttamaksi kerrottua mielipahaa. Syitä tähän ratkaisuun on helppo keksiä, mutta olisi ollut korkeimman oikeuden tehtävä kertoa, mitä he pitivät tässä suhteessa ratkaisevana. Onko syynä ollut se, että asianomistaja oli perustanut korvausvaatimuksensa vain häneen kohdistuneeseen rikokseen eikä yleisemmin ”syytteessä kuvattuun menettelyyn”? Onko KKO katsonut, että ROL 3:8 edellyttää erityistä pyyntöä, jota tapauksessa ei ollut esitetty? Vai onko kyse materiaalinen ratkaisu, jossa on katsottu, ettei Vehkoo ole aiheuttanut vahinkoa? Vai oliko kyse sitä, ettei Vehkoo ole velvollinen korvaamaan aiheuttamaansa vahinkoa? Mieleen tulee myös se, ettei asiaan ole huomattu kiinnittää erityistä huomiota.

Oliko Johanna Vehkoon ammatilla toimittajana merkitystä asiassa? Ei ollut. Kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkistö ei aseta toimittajia eri asemaan kuin muut. Kuka tahansa voi vedota siihen, että yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi on käyttänyt ilmaisua, joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Tuomiosta ilmenee, että Rovaniemen hovioikeus on ollut tuomiossaan toista mieltä. Hovioikeuden mukaan kyseinen rajoitussäännös ei soveltunut asiassa muun ohella sen vuoksi, että Vehkoo oli julkaissut kirjoituksen yksityisellä Facebook-sivullaan eikä toimittajana. Korkein oikeus totesi, että rajoitussäännöksen sanamuoto on esittämistavan ja -välineen sekä kannanoton esittäjän suhteen avoin, ja säännöksessä tarkoitettu poliittiseen tai siihen rinnastettavaan julkiseen toimintaan kohdistuva arvostelu voidaan esittää sosiaalisessa mediassa. Korkein oikeus katsoikin, että sillä seikalla, että Vehkoo on julkaissut kirjoituksen yksityisellä Facebook-sivullaan, tai sillä, onko hän julkaissut päivityksen yksityishenkilönä vai nimenomaisesti tietokirjailijana tai toimittajana, ei ole rajoitussäännöksen soveltamisessa olennaista merkitystä. Tähän on helppo yhtyä. Hovioikeuden erikoinen näkemys ei sen sijaan näyttäisi saavan tukea mistään.

9 ajatusta aiheesta “Olisiko korkeimman oikeuden tullut erikseen arvioida Johanna Vehkoon vahingonkorvausvelvollisuus – KKO 2022:1”

  1. JyrkiVirolainen

    Omassa Rule of law -blogissa julkaistussa Vehkoon tapausta koskevassa oikeustapauskommentissa mainitsen, että KKO, samoin kuin käräjä- ja hovioikeus, katsoi Johanna Vehkoon Junes Lokasta käyttämät ilmaisut ”natsi”, ”natsipelle” ja ”rasisti” yksittäin arvioituna halventaviksi ja täyttävän tältä osin RL 24 luvun 9 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittaman toisen halventamisen ja että ”Vehkoon on siten katsottava käyttäneen Lokasta halventavia ilmaisuja”. Rajoitussäännös huomioon otten V:n ei kuitenkaan katsottu syyllistyneen kunnianloukkausrikokseen.

    Voidaan siten sanoa, että JV oli loukannut halventavilla ilmaisuillaan JL:n kunniaa, muttei RL 24 luvun 9 §:n 1 momentissa tarkoitetulla rangaistavaksi säädetyllä tavalla.

    KKO:n ratkaisusta julkaisemassa tiedotteessa puolestaan lausutaan, että KKO on tänään antamassaan tuomiossa katsonut, että Vehkoo ei ollut loukannut Junes Lokan kunniaa. – Vaikka hänen lausumansa olivatkin Junesta halventavia.

    Markku Fredman on oikeassa siinä, että KKO:n olisi tullut ottaa erikseen kantaa Vehkoon vahingonkorvausvelvollisuuteen vaikka häntä ei lausumiensa johdosta tuomittu kunnianloukkausrikoksesta. Olivathan hänen lausumansa joka tapauksessa Junesta halventavia, kuten KKO useassa kohtaa mainitsee (ks. perustelukappaleet 21, 37 ja 40). Miksi näin ei tapahtunut, vaan myös korvausvaatimus hylättiin ikään kuin ”samaan syssyyn” kun kerran syytekin hylättiin? Vaikea sanoa, syitä voi tosiaan olla monta, kuten MF:n blogikirjoituksessa todetaan. Eräs mahdollisuus voi yksinkertaisesti olla se, ettei KKO kerta kaikkiaan huomannut koko asiaa.

  2. Jussi-Pekka Lajunen

    Korkein oikeus lienee katsonut rikoksen tunnusmerkistön täyttymättä jäämisen merkitsevän sitä, ettei kärsimyksestä korvausta vaatineen Lokan kunniaa ollut loukattu rangaistavaksi säädetyllä teolla siten kuin vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetaan. Ehkäpä tuo kysymys on näyttäytynyt korkeimmalle oikeudelle niin selvänä, ettei sitä ole huomattu tai katsottu tarpeelliseksi perustella.

    1. Tuo on varteenotettava vaihtoehto, mutta jää edelleen arvailujen varaan. Itseäni olisi kiinnostanut KKO:n näkemys VahL 5:6,1 suhteesta ihmisoikeussopimukseen. Voiko jäsenvaltio rajata sekä rangaistus- että korvausvastuun pois tilanteessa, jossa henkilöä loukataan halventavilla lausumilla. KKO:lta jäi antamatta tärkeä viesti, jotta voitaisiin edetä ”Towards decrimalisation of defamation”.

  3. Matti Tolvanen

    Vahingonkorvausta kärsimyksestä ei olisi voinut tuomita, koska nyt kunniaa ei ollut loukattu rangaistavaksi säädetyllä teolla. Tämä seuraa suoraan vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:stä. Ei itsestään selvyyksiä tarvitse perustella. Mutta pilkkuahan saa viilata, ei se siitä kulu. Nojaudun tässä entiseen opettajaani professori Allan Huttuseen, jonka mukaan on aina syytä asettua lain kannalle.

  4. Kalle Mäenpää

    Blogikirjoituksesta ei käy ilmi, perustuuko johtopäätös lausumatta jättämisestä tuomiosta julkaistuun selosteeseen vai itse tuomioon. Itse olisin taipuvainen uskomaan, että asiasta on kyllä lausuttu, mutta tätä osaa ratkaisusta ei pidetty tarpeellisena (blogikirjoituksessakin mainituista ja edellisten kommentoijien mainitsemista syistä) ottaa selosteeseen.

  5. Riitta Ollila

    Korkein oikeus on jo vuonna 2013:69 tapauksessa (28-kohta) todennut, että kärsimyksestä suoritettavan korvauksen edellytyksenä on, että kärsimys on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla.
    Olen käsitellyt näitä kärsimyskorvauksen edellytyksiä artikkelissani ”Vahingonkorvaus ja sovittelu kunnianloukkausasioissa” Defensor Legis 5/2015.

    Suomessa ei ole haluttu hoitaa näitä kunnian tai yksityiselämän loukkauksia siviilioikeudellisin keinoin, vaan poliisin pitäisi tutkia kaikki mielensäpahoitusjutut. Vahingonkorvauskanne kärsimyksestä ilman syyttäjän rangaistusvaatimusta jättää kuluriskin jutun osapuolille. Onko se helpompaa ja halvempaa yrittää saada poliisi tutkimaan asia kuin nostaa itse kanne.

    1. Jos siis Suomessa halutaan edetä Euroopan neuvoston päätöslauselman mukaisesti kohti kunnianloukkauksen dekriminalisointia, tulisi turvata oikeus ja mahdollisuus saada korvausta loukkauksen johdosta. Onhan oikeus hyvään maineeseen ihmisoikeussopimuksen turvaama. Sananvapautta koskevassa 10 artiklassa todetaan, että sanavapauden käyttöön liittyy velvollisuuksia ja vastuuta, jonka vuoksi se voidaan asettaa ehtojen, rajoitusten ja rangaistusten alaiseksi, jotka ovat välttämättömiä mm. muiden henkilöiden maineen turvaamiseksi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös