Blogit

KKO:2021:75 Pakkokeino – Vangitseminen – Muutoksenhaku – Kantelu

Kirjoittanut käräjätuomari, osastonjohtaja Petteri Plosila

Korkein oikeus antoi 15.10.2021 vangitsemista koskevan ennakkopäätöksen KKO:2021:75. Tapauksessa oli kyse siitä, että syyttäjä oli vangitsemisasiaa käräjäoikeudessa uudelleen käsiteltäessä vaatinut, että A määrätään pidettäväksi edelleen vangittuna seitsemästä rikoksesta epäiltynä. Syyttäjä oli perustellut vaatimustaan jatkamis-, karttamis- ja sotkemisvaaralla. Käräjäoikeus katsoi, että mikään näistä vangittuna pitämisen erityisistä edellytyksistä ei täyttynyt viiden epäillyn rikoksen osalta. Kahden epäillyn rikoksen osalta käräjäoikeus määräsi A:n pidettäväksi edelleen vangittuna sotkemisvaaran perusteella. Syyttäjä kanteli hovioikeuteen väittäen, että jatkamis- ja karttamisvaara olivat kaikkien seitsemän epäillyn rikoksen osalta käsillä.

Ennakkopäätöksessä korkein oikeus otti kantaa siihen, oliko syyttäjällä ollut oikeus hakea kantelemalla muutosta käräjäoikeuden päätökseen.

Tapauksessa myös vangittu A oli kannellut asiassa hovioikeuteen ja vaatinut vapaaksi päästämistään. Hovioikeus oli hylännyt hänen kantelunsa, eikä Korkein oikeus ole myöntänyt hänelle tältä osin valituslupaa. Syyttäjä oli hovioikeudessa A:n kanteluun antamassaan vastauksessa esittänyt väitteen karttamis- ja jatkamisvaaran olemassaolosta. Korkein oikeus totesi selvyyden vuoksi (kohta 12), että nämä perusteet olivat siten tulleet hovioikeuden tutkittavaksi syyttäjän kantelusta riippumatta.

Sovellettavat säännökset

Pakkokeinolain 3 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen, joka käsittelee syytteen, on vangitun pyynnöstä otettava vangitsemisasia uudelleen käsiteltäväksi.

Saman luvun 17 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on määrättävä vangittu päästettäväksi heti vapaaksi, jos edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole 15 §:ssä tarkoitetun vangitsemisasian uudelleen käsittelyn taikka tuomion tai pääkäsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella.

Muutoksenhausta säädetään saman luvun 19 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan vangitsemisasiassa annettuun päätökseen ei saa erikseen hakea muutosta valittamalla. Pidättämiseen oikeutettu virkamies saa kannella päätöksestä, jolla vangitsemisvaatimus on hylätty taikka vangittu määrätty päästettäväksi vapaaksi tai määrätty tutkinta-arestiin.

Aikaisemman lain mukaan vain vangitulla oli oikeus kannella päätöksestä, jolla hänet oli vangittu tai määrätty pidettäväksi edelleen vangittuna.

Oikeuskäytännöstä

Oikeuskäytännössä rikoksesta epäillyllä tai tuomitulla on katsottu olevan eräissä tilanteissa oikeus hakea muutosta ilman nimenomaista säännöstä (KKO 2020:66, KKO 2010:64). Muutoksenhakuoikeutta on pidetty tärkeänä pakkokeinojen oikeusturva- ja valvontajärjestelmän kannalta (KKO 2020:66, kohta 14). Oikeusturvanäkökohdat eivät ole yhtä painavia tilanteessa, jossa muutosta hakee syyttäjä. Vanhemmassa oikeuskäytännössä on suhtauduttu torjuvasti syyttäjän muutoksenhakuoikeuteen ilman nimenomaista säännöstä (KKO 2000:115).

Korkeimman oikeuden arvioinnista

Korkeimman oikeuden mukaan asiassa ei ollut kysymys tilanteesta, jossa muutoksenhakuoikeudesta ei olisi lainkaan säädetty, vaan kyse oli muutoksenhakuoikeutta määrittävän säännöksen tulkinnasta (kohta 9).

Korkein oikeus totesi ratkaisussaan (kohta 6), että väite vangitsemisen erityisen edellytyksen olemassaolosta ei ole vangitsemisvaatimus vaan vangitsemisvaatimuksen tai vangittuna pitämistä koskevan vaatimuksen peruste. Pääsääntö on, että pelkästään ratkaisun perusteluihin ei ole oikeutta hakea muutosta. Samoin korkein oikeus totesi (kohta 7), että pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 1 momentissa on tyhjentävästi lueteltu tilanteet, joissa muutosta voi pääsäännöstä poiketen hakea kantelulla. Säännöksen mukaisesti pidättämiseen oikeutetun virkamiehen muutoksenhakuoikeuden kannalta ratkaisevaa on se, onko päätöksessä hylätty vangitsemisvaatimus taikka määrätty vangittu päästettäväksi vapaaksi tai tutkinta-arestiin.

Käräjäoikeus oli katsonut, että A:n vangittuna pitämiselle ei ole ollut kaikkia niitä perusteita, joihin syyttäjä oli tätä koskevan vaatimuksensa tueksi vedonnut. Korkeimman oikeuden mukaan (kohta 8) tämä ei ole kuitenkaan merkinnyt sitä, että syyttäjän vangitsemisvaatimus olisi hylätty. Käräjäoikeus ei myöskään ollut määrännyt A:ta päästettäväksi vapaaksi tai tutkinta-arestiin. Näin ollen syyttäjällä ei ollut pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan oikeutta kannella käräjäoikeuden päätöksestä.

Lopuksi

Ratkaisussa sovellettavana oleva pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 1 momentin säännös on sanamuodoltaan yksiselitteinen, eikä syyttäjän hakiessa muutosta mikään säännöksen tarkoitukseen tai oikeusturvasyihin liittyvä seikka puolla säännöksen sanamuodon mukaisesta tulkinnasta poikkeamista. Mielestäni on selvää, että kun käräjäoikeus ei ollut hylännyt vangitsemisvaatimusta eikä määrännyt A:ta päästettäväksi vapaaksi, syyttäjällä ei ole ollut oikeutta hakea päätökseen muutosta.

Mielenkiintoisempi on se ratkaisussa esiin tuotu näkökohta, että kun syyttäjä on A:n kanteluun antamassa vastauksessaan esittänyt väitteen karttamis- ja jatkamisvaaran olemassaolosta, olisivat nämä perusteet tulleet hovioikeuden tutkittavaksi syyttäjän kantelusta riippumatta. Oikeuskirjallisuudessa on todettu, että kantelussa voidaan vedota myös vangitsemispäätöksen jälkeen tapahtuneeseen olosuhteiden muutokseen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vangitsemista vaatinut virkamies voi toisaalta vedota myös sellaiseen olosuhteissa tapahtuneeseen muutokseen, joka puhuu vangitsemisen puolesta esimerkiksi vangitun pakoyritykseen (Fredman ym.: Esitutkinta ja pakkokeinot 2020, s. 840).

Tältä osin nyt kysymyksessä oleva ennakkopäätös vahvistaa sitä tulkintaa, että pakkokeinoasioiden ratkaisut eivät saa oikeusvoimaa ja vangitsemisen perusteita voidaan arvioida joka kerta uudelleen myös siltä osin, kun niitä on aikaisemmalla päätöksellä joltain osin hylätty. Esimerkiksi käräjäoikeustasolla tämä voisi tarkoittaa sitä, että aikaisemmassa vangitsemiskäsittelyssä käräjäoikeus on vanginnut epäillyn jatkamis- ja sotkemisvaaralla ja uudelleen käsittelyssä erityisenä edellytyksenä voi lisäksi tulla karttamisvaara, mikäli olosuhteet ovat muuttuneet.

2 ajatusta aiheesta “KKO:2021:75 Pakkokeino – Vangitseminen – Muutoksenhaku – Kantelu”

  1. Edellä arvioidussa ratkaisussa KKO:2021:75 oli kyse muutoksenhausta päätöksen perusteluihin. Tältä osin asialla on yleisempää merkitystä. Ratkaisussa KKO 1996:129 korkein oikeus toteaa seuraavaa:

    ”Muutoksenhakua koskeviin lainsäännöksiin ei sisälly määräyksiä, jotka kieltäisivät muutoksenhaun yksinomaan tuomion perusteluihin. Oikeuskäytännössä (esimerkiksi KKO 1939 II 393, 1945 II 197 ja 1989:115) ja oikeustieteellisessä kirjallisuudessa (Tirkkonen: Suomen siviiliprosessioikeus II, 1977, s. 320, Virolainen: Reformatio in pejus -kiellosta, 1977, s. 48 ss. ja Lappalainen: Asianajajan työkentältä – Från advokatens arbetsfält, 1994, s. 199, Ruotsin osalta Welamson: Rättegång VI, 3 omarb. uppl., 1994, s. 32 ss. ja Bergholtz: En kommentar till NJA 1995 s. 152, Juridisk Tidskrift 2/1995-6, s. 444 ss.) on kuitenkin katsottu, että muutoksenhaku yksinomaan perustelujen osalta on pääsääntöisesti kielletty. Kun tuomion lopputulos vastaa täysin asianosaisen vaatimuksia, hänellä yleensä ei ole tarvittavaa intressiä muutoksenhakemiseen. Näin on silloinkin, kun tuomion perustelut saattaisivat asianosaisen mielestä koitua hänen vahingokseen, esimerkiksi jossakin myöhemmässä oikeudenkäynnissä tai ne muutoin olisivat häntä loukkaavia. Tällaista muutoksenhakuoikeuden rajoitusta voidaan pitää perusteltuna, koska oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa omaksutun vapaan todistusharkinnan periaatteesta johtuu, että tuomion perustelut eivät saa oikeusvoimaa.
    Muutoksenhaun kieltävä pääsääntö ei ole ehdoton. Siitä on oikeuskäytännössä (esimerkiksi KKO 1961 II 151, 1969 II 56, 1982 II 17) poikettu, milloin muutoksenhakija poikkeuksellisesti on pystynyt näyttämään, että hänellä on ollut oikeudellinen tarve tai muutoin riittävä aihe saada perusteluissa oleva lausuma muutetuksi tai kumotuksi.”

    Asia ei kuitenkaan oikeuskäytännössä näytä olevan selvä, koska esimerkiksi Jari Aarnion tultua tunnetussa tapauksessa tuomituksi murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen, apulaisvaltakunnansyyttäjä haki muutosta siltä osin kun käräjäoikeus oli katsonut eräiden syyttäjien vetoamien vastuuperusteiden jääneen näyttämättä. Hovioikeus jätti päätöksellään 8.6.2021 (Nro 774, asia R21/477) syyttäjän valituksen tutkimatta. Hovioikeus toteaa ratkaisussaan:

    ”Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu muutoksenhaun käyttämisen edellyttävän oikeussuojan tarvetta. Muutoksenhaun alaisen ratkaisun tulee olla valittajalle vastainen ja valittajan tulee vaatia siihen sellaisia muutoksia, jotka objektiivisesti arvioiden tulevat hänen omaksi edukseen (KKO 2013:18 kohta 5). Asianosaisella ei pääsääntöisesti ole oikeutta hakea muutosta pelkästään tuomioistuimen ratkaisun perusteluihin eikä oikeutta muutoksenhakuun muissakaan tilanteissa, joissa ratkaisun lopputulos ei voisi muutoksenhakemuksen johdosta muuttua (KKO 2018:52 kohta 11). Korkein oikeus on todennut ratkaisussaan KKO 2011:2 (kohta 4), että muutoksenhaku yksinomaan tuomioistuimen ratkaisun perustelujen osalta on pääsääntöisesti kielletty. Säännöstä seuraa, että sellaisen asianosaisen, joka on tyytynyt alioikeuden ratkaisun lopputulokseen, mutta ei hyväksy ratkaisun perusteluja, ei tarvitse hakea muutosta perusteluihin valittamalla tai vastavalittamalla voidakseen vastauksessaan riitauttaa alioikeuden ratkaisun perustelut ja vedota oikeina pitämiinsä perusteluihin.”

    Hovioikeus ei tarkenna sitä, pitääkö tällaisessa tilanteessa perusteluihin tyytymättömän vedota alkuperäiseen näkemykseensä kirjallisessa vastauksessaan vastapuolen valitukseen, vai voiko asian saattaa arvioitavaksi vasta mahdollisessa pääkäsittelyssä. OK 26:1:n mukaan ”Oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta.”

  2. JyrkiVirolainen

    Tulkitsisin OK 26:1:n ko. säännöstä siten, että ”asialla” tarkoitetaan käräjäoikeudessa esitettyä vaatimusta, siltä osin kuin siitä on valitettu. Ainoastaan käräjäoikeuden ratkaisun perusteluihin tyytymätön asianosainen voi näin ollen lausua näkemyksensä perusteluista hovioikeuden pääkäsittelyssä, vaikkei hän ole tehnyt sitä valitukseen vastatessaan.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös